Carcaboson baarissa on kolme poytaa. On alkuilta ja baari on tyhja lukuun ottamatta senora Elenaa, joka haarii tiskin takana. Kun istun juomaan teeta ja kirjoittamaan postikortteja, han tulee poytaani ja istuu vastapaata. "Yksin? Voi voi yksin kaukaa Suomesta. Carcabososta on kovin pitka matka Hostal Asturiakseen."
Senora Elena kay hakemassa paperia ja ryhtyy piirtamaan karttaa. Painan katseeni, mutta senora vilkaisee minua aina valilla teravasti niin etta lopulta lasken kynan kadestani ja keskityn katselemaan hanta. Hanen poskensa ovat punehtuneet ja han puhuu itsekseen. Minuun enaa vilkaisematta han on taysin uppoutunut karttaansa, han ei ole enaa baarissa, han on aukaissut oven, kiiruhtanut oikealle ja tien yli.
Ei ei, ei leipomoon, ei se ole auki, mene aukion poikki, Calle Pozolle. Ala vilkaisekaan vasemmalle, siella on hautausmaa, siella lepaavat kuolleet, sinne sinulla ei ole mitaan asiaa. Sillan yli, ja viela toisen - ala huomaamattasi eksy laidunmaille. Ja Elena kiiruhtaa, lentaa kartalla eteenpain, on jo kanavalla - hanella on kiire, han ei riisu kenkiaan vaikka joet tulvivat. Ala unohda sulkea portteja senora Elena, Venta Quemadan harat paasevat karkuun! Han hiljentaa vauhtiaan vasta Caparrassa, naetko aitoja vai riisutko kenkasi ja puikkelehditko paljain jaloin ikivanhan kaupungin perustoilla, ajan ja auringon lammittamilla kivilla? Istutko lepaamaan vasta Arcolla? Ei, Elena jatkaa matkaa, taittaa tammesta oksan ja huiskii tieltaan karavaanina kulkevat lehmat ja vasikat.
Elenan kasi pysahtyy. Han miettii hetken ja kirjoittaa sitten arkin ylalaitaan: Oscar. Han vangitsee katseeni, ohjaa sen katsomaan kynaa, joka painaa paattavaisen pisteen nimen jalkeen. Ja viela kerran. Oscar. "Kun tulet risteykseen, soita Oscarille. Oscar hakee sinut. Han ei ota maksua. Oscar muy bueno."
Illalla senora Elenan majatalossa puen villaisen kerraston ylleni ja olen valmis pujahtamaan sankyyn, jonka ylapuolella on kuva Fatiman ihmeesta, Neitsyt Marian ilmestymisesta kolmelle paimenessa olleelle lapselle. Oveen koputetaan. Senora Elena haluaa antaa iltasuukon, molemmille poskille: Buenas Noches!
Elenan kartta on ollut taskussani aina tahan saakka, vaikka Hostal Asturias on kaukana takanapain. Sen jalkeen olen vaeltanut sateessa, auringonpaisteessa, suloisen tuulen saattamana, kuullut sen takaa vox silencion, hiljaisuuden aanen, kun se on pyyhkaissyt suortuvan poskelleni. Olen tullut illalla majataloon, jonka takassa palaa tuli ja jonka edessa Paol-Erik naputtelee kannykkaansa. Yves ryntaa pystyyn antamaan poskisuukon ranskalaiseen tapaan: "Ulaa, Finlandesa, mon chere amie!"
Me vaeltajat olemme kuin paaskyset: yhdessa, erikseen, aina taynna jalleennakemisen riemua. Joukkoon on liittynyt kolme espanjalaista, Ramon, Jose ja Pablo. Kaikki lahemmas 60-vuotiaita, ja kaikki talouskriisin syrjayttamia. Ramon tyoskentelee kalatukkurina: hyvin hiljaista. Pablo irtisanottiin pankista 35 tyossaolovuoden jalkeen. Jose sai lahtea komponenttitehtaasta. "Ei kukaan palkkaa taman ikaisia, mutta olen onnekas silla vaimollani on melko turvattu tyopaikka", Pablo sanoo. Jose laittaa kuluneita vaatteita roskikseen: ennen caminoa vaimo on kaskenyt miestaan pakkaamaan mukaan kaikki kulahtaneet vaatteet ja heittamaan ne roskiin sita myota kun ne hajoavat. Kotiin ei ole tulemista ennen kuin paalla on enaa 1 t-paita, alushousut ja sandaalit. Miehia naurattaa.
Olemme kaikki Salamancassa, takana yli 500 km! Majoitumme valtavan, koristeellisen katedraalin kainalossa sijaitsevaan Casa de la Caleraan, kunnalliseen refugioon, jonka tarmokkaat vapaaehtoistyontekijat oitis komentavat meidat riisumaan kuraiset saappaamme ja tyhjentamaan rinkkamme: niita ei saa ottaa ylos makuusaleihin luteiden leviamisen pelossa. Rinkat pakataan muovisakkeihin ja laitetaan yoksi kaappiin. Refugion ovet sulkeutuvat klo 22 ja aukeavat klo 7. Klo 8 kaikkien on oltava ulkona, ja mina kun olin haaveillut laiskasta sunnuntaiaamusta!
Olen hyvissa voimissa. En enaa huolehdi huomisesta - jaksan vaivattomasti kavella 30 km ja jos en jaksa, lepaan. Majapaikkoja on ollut riittavan tiheasti, vain joskus olen joutunut kavelemaan reitilta hiukan ulos katkaistakseni liian pitkan paivamatkan. Saa on mika on, ei sita edes niin ajattele - paitsi silloin kun on mahdollista heittaa rinkka selasta, laskea sadeviitta alustaksi, kaivaa evaat ja istuksia auringon ihanassa lammossa vailla huolenhaivaa, ajattomasti ja ikuisesti, kotkien kaarrellessa korkealla taivaalla.
Senora Elena kay hakemassa paperia ja ryhtyy piirtamaan karttaa. Painan katseeni, mutta senora vilkaisee minua aina valilla teravasti niin etta lopulta lasken kynan kadestani ja keskityn katselemaan hanta. Hanen poskensa ovat punehtuneet ja han puhuu itsekseen. Minuun enaa vilkaisematta han on taysin uppoutunut karttaansa, han ei ole enaa baarissa, han on aukaissut oven, kiiruhtanut oikealle ja tien yli.
Ei ei, ei leipomoon, ei se ole auki, mene aukion poikki, Calle Pozolle. Ala vilkaisekaan vasemmalle, siella on hautausmaa, siella lepaavat kuolleet, sinne sinulla ei ole mitaan asiaa. Sillan yli, ja viela toisen - ala huomaamattasi eksy laidunmaille. Ja Elena kiiruhtaa, lentaa kartalla eteenpain, on jo kanavalla - hanella on kiire, han ei riisu kenkiaan vaikka joet tulvivat. Ala unohda sulkea portteja senora Elena, Venta Quemadan harat paasevat karkuun! Han hiljentaa vauhtiaan vasta Caparrassa, naetko aitoja vai riisutko kenkasi ja puikkelehditko paljain jaloin ikivanhan kaupungin perustoilla, ajan ja auringon lammittamilla kivilla? Istutko lepaamaan vasta Arcolla? Ei, Elena jatkaa matkaa, taittaa tammesta oksan ja huiskii tieltaan karavaanina kulkevat lehmat ja vasikat.
Elenan kasi pysahtyy. Han miettii hetken ja kirjoittaa sitten arkin ylalaitaan: Oscar. Han vangitsee katseeni, ohjaa sen katsomaan kynaa, joka painaa paattavaisen pisteen nimen jalkeen. Ja viela kerran. Oscar. "Kun tulet risteykseen, soita Oscarille. Oscar hakee sinut. Han ei ota maksua. Oscar muy bueno."
Illalla senora Elenan majatalossa puen villaisen kerraston ylleni ja olen valmis pujahtamaan sankyyn, jonka ylapuolella on kuva Fatiman ihmeesta, Neitsyt Marian ilmestymisesta kolmelle paimenessa olleelle lapselle. Oveen koputetaan. Senora Elena haluaa antaa iltasuukon, molemmille poskille: Buenas Noches!
Elenan kartta on ollut taskussani aina tahan saakka, vaikka Hostal Asturias on kaukana takanapain. Sen jalkeen olen vaeltanut sateessa, auringonpaisteessa, suloisen tuulen saattamana, kuullut sen takaa vox silencion, hiljaisuuden aanen, kun se on pyyhkaissyt suortuvan poskelleni. Olen tullut illalla majataloon, jonka takassa palaa tuli ja jonka edessa Paol-Erik naputtelee kannykkaansa. Yves ryntaa pystyyn antamaan poskisuukon ranskalaiseen tapaan: "Ulaa, Finlandesa, mon chere amie!"
Me vaeltajat olemme kuin paaskyset: yhdessa, erikseen, aina taynna jalleennakemisen riemua. Joukkoon on liittynyt kolme espanjalaista, Ramon, Jose ja Pablo. Kaikki lahemmas 60-vuotiaita, ja kaikki talouskriisin syrjayttamia. Ramon tyoskentelee kalatukkurina: hyvin hiljaista. Pablo irtisanottiin pankista 35 tyossaolovuoden jalkeen. Jose sai lahtea komponenttitehtaasta. "Ei kukaan palkkaa taman ikaisia, mutta olen onnekas silla vaimollani on melko turvattu tyopaikka", Pablo sanoo. Jose laittaa kuluneita vaatteita roskikseen: ennen caminoa vaimo on kaskenyt miestaan pakkaamaan mukaan kaikki kulahtaneet vaatteet ja heittamaan ne roskiin sita myota kun ne hajoavat. Kotiin ei ole tulemista ennen kuin paalla on enaa 1 t-paita, alushousut ja sandaalit. Miehia naurattaa.
Olemme kaikki Salamancassa, takana yli 500 km! Majoitumme valtavan, koristeellisen katedraalin kainalossa sijaitsevaan Casa de la Caleraan, kunnalliseen refugioon, jonka tarmokkaat vapaaehtoistyontekijat oitis komentavat meidat riisumaan kuraiset saappaamme ja tyhjentamaan rinkkamme: niita ei saa ottaa ylos makuusaleihin luteiden leviamisen pelossa. Rinkat pakataan muovisakkeihin ja laitetaan yoksi kaappiin. Refugion ovet sulkeutuvat klo 22 ja aukeavat klo 7. Klo 8 kaikkien on oltava ulkona, ja mina kun olin haaveillut laiskasta sunnuntaiaamusta!
Olen hyvissa voimissa. En enaa huolehdi huomisesta - jaksan vaivattomasti kavella 30 km ja jos en jaksa, lepaan. Majapaikkoja on ollut riittavan tiheasti, vain joskus olen joutunut kavelemaan reitilta hiukan ulos katkaistakseni liian pitkan paivamatkan. Saa on mika on, ei sita edes niin ajattele - paitsi silloin kun on mahdollista heittaa rinkka selasta, laskea sadeviitta alustaksi, kaivaa evaat ja istuksia auringon ihanassa lammossa vailla huolenhaivaa, ajattomasti ja ikuisesti, kotkien kaarrellessa korkealla taivaalla.
Kohtaamisia. Itsen ja muiden ja maailman kanssa. Turvallista ja jännittävää matkan jatkoa! <3
VastaaPoistaTaina
Ulla, miten nautinkaan näistä matkakuvauksistasi. Jään aina oikein odottamaan seuraavaa tarinaa. Hyvää yötä ja uutta matkapäivää. Päivi
VastaaPoistaMinäkin katson harva se päivä, onko lisää tekstiä ilmestynyt. Oma Camino del Nortemme lähestyy, siksi on suloista käväistä etu tunnelmissa sinun matkassasi.
VastaaPoistaMahtavaa, kyllä olet sitkeä sissi. Hienoa, että olet niin positiivinen, vaikka muita jo matkan varrella on hyytynyt. Hienoja kuvauksia. Tsemppiä vain edelleen.
VastaaPoistaAnnukka
moi Ulla: Mahtava juttu sun caminosi. Mutta oletko nähnyt Giuseppeä. Tänään hän on Salamancassa.
VastaaPoistaAnnie: en ole, silla me olemme hiukan pohjoisempana, Zamorassa. Olemme ajatelleet kulkea Puebla de Sanabrian kautta eli jos Guiseppe valitsee sen, han saanee meidat jossain vaiheessa kiinni?
VastaaPoistaKiitos teille kaikille palautteesta, on ihanaa saada jakaa matkan kokemukset!