Nain viime yona unta, etta olimme Paol-Erikin kanssa plastiikkakirurgin vastaanotolla. Kirurgi kysyi, haluammeko etta silmakulmissa olevat rypyt siloitetaan. Kieltaydyimme molemmat toimenpiteesta, sanoimme, etta rypyt ovat tulleet nauramisesta.
Toden totta nauroimme eilen. Taivallettavana oli vain 20 km, mutta satoi rankasti eika matkalla ollut kylia, baareja tai huoltoasemia, joissa olisimme voineet pitaa taukoa. Olimme kavelleet noin kaksi tuntia ja vasymys alkoi painaa. Kavelimme asfalttitieta, vasemmalta vihmoi tuuli, sade ja moottoritien meteli, oikealta oman paikallistiemme rekat tuiskauttivat paallemme iloiset toottaykset ja sammiollisen vetta. Oli pakko pitaa tauko. Edessamme oli alikulkutunneli ja tienvarressa bussikatos, jonka katto ja seinat olivat rikki. Oikealla nakyi joku tuotantolaitos - arvelin sen olevan oluttehdas, koska portista ajoi ulos San Miguelin rekka. Ehdotin Paol-Erikille, etta menisimme sinne pitamaan taukoa.
Olemme olleet sateelta suojassa milloin autioissa viinitilan taloissa, milloin leirintaalueiden katoksissa, milloin vanhainkodeissa, joissa ilahtuneet vanhukset ovat tulleet hypistelemaan sadeviittojamme ja innokkaasta puheesta paatellen muistelemaan omia caminoitaan. Niinpa suuntasimme toiveikkaina tehtaaseen. Ulko-ovi avautui automaattisesti ja tulimme suureen, lampimaan aulaan, jossa oli tuoleja, toiletit ja mika parasta, kahviautomaatti. Huokailimme ja hihkuimme onnellisena. Aina valilla jostakin aulan lukuisista ovista kuului surinaa ja ihmisia kulki ohitsemme, kaikki tervehtivat ja menivat menojaan. Pysaytin yhden valkotakkisen naisen ja kysyin, missa me oikein olimme. "Vankilassa", nainen sanoi. Naurultamme ei tahtonut tulla loppua.
Espanjalaisilla on ihana tapa sisallyttaa meidat vaeltajat kulloisiinkin tilanteisiin, vetaa mukaan toimintaan. Kun kuljimme Canaveralin lapi ja piipahdin kaupassa, myyja sanoi etta meidan pitaa osallistua kylan harkajuhlaan. Plazalla olikin joukko laulavia ihmisia ja nuotioita, ja valtavissa kattiloissa porisemassa pataa, jossa vilahtivat suuret ihrakimpaleet, makkarat ja jotain siansorkkien nakoista. Meille ojennettiin leipia, joiden paalla oli keko grillattuja ihranpaloja, ja toiseen kateen kuppi viinia. Soin yhden ihranpalan ja yritin kaaria loput nenaliinaan ja sujauttaa taskuuni. Se oli virhe, silla kun kateni oli tyhja, siihen ilmestyi oitis uusi leipa ihroineen. Oli tyon takana kieltaytya padasta - valittelimme vaeltajan kiiretta: pitaa ehtia majapaikkaan ennen auringonlaskua.
Myos Palmusunnuntaina Calzada de Valduncielissa meidat tempaistiin mukaan vakijoukkoon, joka oli menossa piskuiseen Santa Elenan kirkkoon. Kaikilla oli kadessaan laakeripuun oksa, ja minakin sain sellaisen huiskuttaakseni puusta rakennetulle, aasilla ratsastavalle Jeesukselle. Veistoksen alla oli pyorat ja normaalisti se vedettiin ulos vakijoukon keskelle, mutta nyt pysyttelimme sisalla kirkossa sateen takia.
Kirjoitan tata Zamoran kirjastossa. Olen vasynyt raskaasta paivamatkasta - taivalsimme tanaan El Cubon ihanien viinitarhojen halki, mutta jouduimme lopulta nousemaan maantielle, koska vesi ja alati rummuttava sade muuttaa pienet peltotiet mutavelliksi. Silti eilisen paivan suuri yllatys liikuttaa mielta: olimme asettuneet taloksi pieneen yksityiseen albergueen, jonka hospitaliero, isanta, tarjosi meille lasin erinomaista punaviinia ja juustoa ja kertoi nuoruutensa paivista harkataistelijana. Sen jalkeen menimme talliin katsomaan hevosia, korskeita arabialaisia.
Kun tulimme takaisin sisalle, kuka odotti meita eteisessa: Manolo! Voi sita jalleennakemisen riemua! Manolo oli uupunut onnettoman rinkkansa kanssa, kavellyt kaksi lyhytta paivamatkaa, tutustunut kahteen kanadalaiseen naiseen, jotka aamuisin huiskuttivat ovelta: Bye bye Manolo! Ja Manolo oli sisuuntunut, laittanut heratyksen klo 6 aamulla ollakseen valmiina lahtoon klo 7: Bye bye kanadalaiset! Ja han kysyi joka majapaikassa, onko siella nakynyt senora Finlandesa ja senor Danemarka, kunnes vihdoin, 40 km yhden paivan aikana kuljettuaan sai meidat kiinni.
On vaikeaa selittaa, miksi ventovieraan ihmisen caminolla on niin suuri merkitys myos itselle. Ja kuinka meidan kolmen valille on muodostunut merkillinen yhteenkuuluvuuden side, niin erilaisia kuin olemme. Eilen kysyin Manololta, mika sai hanet tallaiselle matkalle. Manolo kertoi eronneensa 4 vuotta sitten. "30 years ago wife say: Manolo intresting. Four years ago wife say: Manolo different, no intresting. Different." Samoin kuin Paol-Erik tai mina, Manolokaan ei tieda, miksi hanella oli niin pakottava halu lahtea.
Paol-Erik tarttuu Manoloa olkapaasta: "Manolo different. Paol-Erik different. Ulla different." Kaikkien silmissa on kyyneleita.
Toden totta nauroimme eilen. Taivallettavana oli vain 20 km, mutta satoi rankasti eika matkalla ollut kylia, baareja tai huoltoasemia, joissa olisimme voineet pitaa taukoa. Olimme kavelleet noin kaksi tuntia ja vasymys alkoi painaa. Kavelimme asfalttitieta, vasemmalta vihmoi tuuli, sade ja moottoritien meteli, oikealta oman paikallistiemme rekat tuiskauttivat paallemme iloiset toottaykset ja sammiollisen vetta. Oli pakko pitaa tauko. Edessamme oli alikulkutunneli ja tienvarressa bussikatos, jonka katto ja seinat olivat rikki. Oikealla nakyi joku tuotantolaitos - arvelin sen olevan oluttehdas, koska portista ajoi ulos San Miguelin rekka. Ehdotin Paol-Erikille, etta menisimme sinne pitamaan taukoa.
Olemme olleet sateelta suojassa milloin autioissa viinitilan taloissa, milloin leirintaalueiden katoksissa, milloin vanhainkodeissa, joissa ilahtuneet vanhukset ovat tulleet hypistelemaan sadeviittojamme ja innokkaasta puheesta paatellen muistelemaan omia caminoitaan. Niinpa suuntasimme toiveikkaina tehtaaseen. Ulko-ovi avautui automaattisesti ja tulimme suureen, lampimaan aulaan, jossa oli tuoleja, toiletit ja mika parasta, kahviautomaatti. Huokailimme ja hihkuimme onnellisena. Aina valilla jostakin aulan lukuisista ovista kuului surinaa ja ihmisia kulki ohitsemme, kaikki tervehtivat ja menivat menojaan. Pysaytin yhden valkotakkisen naisen ja kysyin, missa me oikein olimme. "Vankilassa", nainen sanoi. Naurultamme ei tahtonut tulla loppua.
Espanjalaisilla on ihana tapa sisallyttaa meidat vaeltajat kulloisiinkin tilanteisiin, vetaa mukaan toimintaan. Kun kuljimme Canaveralin lapi ja piipahdin kaupassa, myyja sanoi etta meidan pitaa osallistua kylan harkajuhlaan. Plazalla olikin joukko laulavia ihmisia ja nuotioita, ja valtavissa kattiloissa porisemassa pataa, jossa vilahtivat suuret ihrakimpaleet, makkarat ja jotain siansorkkien nakoista. Meille ojennettiin leipia, joiden paalla oli keko grillattuja ihranpaloja, ja toiseen kateen kuppi viinia. Soin yhden ihranpalan ja yritin kaaria loput nenaliinaan ja sujauttaa taskuuni. Se oli virhe, silla kun kateni oli tyhja, siihen ilmestyi oitis uusi leipa ihroineen. Oli tyon takana kieltaytya padasta - valittelimme vaeltajan kiiretta: pitaa ehtia majapaikkaan ennen auringonlaskua.
Myos Palmusunnuntaina Calzada de Valduncielissa meidat tempaistiin mukaan vakijoukkoon, joka oli menossa piskuiseen Santa Elenan kirkkoon. Kaikilla oli kadessaan laakeripuun oksa, ja minakin sain sellaisen huiskuttaakseni puusta rakennetulle, aasilla ratsastavalle Jeesukselle. Veistoksen alla oli pyorat ja normaalisti se vedettiin ulos vakijoukon keskelle, mutta nyt pysyttelimme sisalla kirkossa sateen takia.
Kirjoitan tata Zamoran kirjastossa. Olen vasynyt raskaasta paivamatkasta - taivalsimme tanaan El Cubon ihanien viinitarhojen halki, mutta jouduimme lopulta nousemaan maantielle, koska vesi ja alati rummuttava sade muuttaa pienet peltotiet mutavelliksi. Silti eilisen paivan suuri yllatys liikuttaa mielta: olimme asettuneet taloksi pieneen yksityiseen albergueen, jonka hospitaliero, isanta, tarjosi meille lasin erinomaista punaviinia ja juustoa ja kertoi nuoruutensa paivista harkataistelijana. Sen jalkeen menimme talliin katsomaan hevosia, korskeita arabialaisia.
Kun tulimme takaisin sisalle, kuka odotti meita eteisessa: Manolo! Voi sita jalleennakemisen riemua! Manolo oli uupunut onnettoman rinkkansa kanssa, kavellyt kaksi lyhytta paivamatkaa, tutustunut kahteen kanadalaiseen naiseen, jotka aamuisin huiskuttivat ovelta: Bye bye Manolo! Ja Manolo oli sisuuntunut, laittanut heratyksen klo 6 aamulla ollakseen valmiina lahtoon klo 7: Bye bye kanadalaiset! Ja han kysyi joka majapaikassa, onko siella nakynyt senora Finlandesa ja senor Danemarka, kunnes vihdoin, 40 km yhden paivan aikana kuljettuaan sai meidat kiinni.
On vaikeaa selittaa, miksi ventovieraan ihmisen caminolla on niin suuri merkitys myos itselle. Ja kuinka meidan kolmen valille on muodostunut merkillinen yhteenkuuluvuuden side, niin erilaisia kuin olemme. Eilen kysyin Manololta, mika sai hanet tallaiselle matkalle. Manolo kertoi eronneensa 4 vuotta sitten. "30 years ago wife say: Manolo intresting. Four years ago wife say: Manolo different, no intresting. Different." Samoin kuin Paol-Erik tai mina, Manolokaan ei tieda, miksi hanella oli niin pakottava halu lahtea.
Paol-Erik tarttuu Manoloa olkapaasta: "Manolo different. Paol-Erik different. Ulla different." Kaikkien silmissa on kyyneleita.
Voi ei, kirjoitat niin ihanasti, ja ihanista ja syvistä ja oikeista asioista! Onpa onni että pääsen nojatuolicaminolle kauttasi, kun omaan VdlP:aani menee vielä vuosia, koska lapset ovat ihan pieniä nyt. Muchas gracias y buen camino! Johanna
VastaaPoistaOlet aika superwoman tosiaan! Aika haasteellinen sää siellä, mutta onneksi taidat olla hyvässä seurassa. Matka kuulostaa upealta elämykseltä, ollaan hengessä mukana. Halauksia t Eriikka
VastaaPoistaKiitos Johanna ja Eriikka! Kylla tama on monella tavalla unohtumatonta - en olisi sita uskonut kun en osannut oikein odottaa mitaan. Tanaan tajusin, etta olen kulkenut jo 2/3 koko matkasta, pienista taipaleista kertyy kilometreja kuin huomaamatta!
VastaaPoista