En ole pelannyt yhta hetkea lukuun ottamatta. Ensimmaisena yona herasin Santa Rosalian luostarissa klo 3.30. Oli pilkkopimeaa ja kuolemanhiljaista. Sytytin pienen valon, katselin valkoiseksi kalkittuja seinia ja pienta krusifiksia sankyni paalla. Tunsin oloni taysin epatodelliseksi, yksinaiseksi ja vieraaksi, ja ensimmaista kertaa matkan pituus - 1 000 km - iski tajuntaani koko kauheudessaan. Miten ihmeessa jaksan? Matkan ja ajan pituutta? Olen pisimmillaankin patikoinut vain vajaan viikon, noin 100 km.
Aloin myos aavistella, etta vakavimmat pelkoni aiheet eivat kuitenkaan ole ulkoisia vaan sisaisia. Enta jos olen ypoyksin koko matkan? Enta jos ajatukseni kiertavat kehaa, enka pysty ahdistukseltani vastaanottamaan mitaan itseni ulkopuolelta?
Joten kuten nukahdin, ja aamulla peilin edessa lapsin poskilleni kuin nyrkkeilija ennen kehaan astumista: Kylla tasta nyt pitaa selvita! Ennen varsinaista patikointia poikkesin Santa Rosalian pieneen kirkkoon tavallaan kiittamaan ensimmaisesta yosijastani. Istahdin takariville. Samassa kirkon etuosassa rukoilleet noin 20 nunnaa nousivat seisomaan ja lauloivat hyvin kauniin, yksinkertaisen laulun - epavireisesti, mika puhutteli minua erityisesti. Matkaan lahtijan ei tarvitse olla taydellinen, ei taydellisen varma, ei taydellisen pystyva. Tunsin olevani siunattu.
Kanssakulkijat ovat suuri ilo mutta myos turva - myos sisaisia pelkoja vastaan: keskustelu syventaa omaa ajattelua ja tuo uusia virikkeita. Tanaan Paol-Erik sanoi, ettei han tieda typerampaa kysymysta kuin miksi joku on caminolla (olin kysynyt sita aiemmin): ihmiset ovat pakotettuja vastaamaan pinnallisesti: "Camino oli pitka-aikainen haaveeni. Halusin miettia elamaani. Halusin uusia kokemuksia." Tosiasiassa kyse on syista, joita emme etukateen voi tietaa. Matka opettaa. Matka itsessaan on tarkea. Mitaan ei voi tietaa, hallita etukateen. Taytyy uskaltaa luottaa, olla avoin.
Ja valilla kaikki ratkeaa nauramiseksi. Olemme huomanneet, etta Manololla on toivoton suuntataju: han on johtanut meidat usein harhaan. Tanaan paatimme, ettemme anna hanen enaa johtaa joukkoa. Kun olimme iltapaivalla paasseet maaranpaahamme Villafranca de los Barrosiin, pysahdyimme ensimmaiseen baariin niin kuin aina juomaan vahvistavan lasillisen punaviinia ja tiedustelimme majataloa. Manololle selitettiin reitti tarkkaan. Sen verran huitomisesta ymmarsimme, etta oikealle ja kohti kirkkoa pitaa menna. Mita tekee Manolo: menee vasemmalle! Meita alkoi naurattaa niin, ettemme kyenneet muuta kuin seuraamaan hanta, ja kun han tajusi olevansa eksyksissa, han alkoi kopsuttaa sauvaansa kuin sokea. Tilannekomiikkaan ei tarvita yhteista kielta, nauroimme kaikki niin etta kavely oli ihan mahdotonta! Majapaikka loytyi lopulta kirkon lahelta useiden kyselyiden ja harhailujen jalkeen.
Majatalomme on uusi, lammitys toimii. Kaikki on niin hyvin kuin olla voi.
Aloin myos aavistella, etta vakavimmat pelkoni aiheet eivat kuitenkaan ole ulkoisia vaan sisaisia. Enta jos olen ypoyksin koko matkan? Enta jos ajatukseni kiertavat kehaa, enka pysty ahdistukseltani vastaanottamaan mitaan itseni ulkopuolelta?
Joten kuten nukahdin, ja aamulla peilin edessa lapsin poskilleni kuin nyrkkeilija ennen kehaan astumista: Kylla tasta nyt pitaa selvita! Ennen varsinaista patikointia poikkesin Santa Rosalian pieneen kirkkoon tavallaan kiittamaan ensimmaisesta yosijastani. Istahdin takariville. Samassa kirkon etuosassa rukoilleet noin 20 nunnaa nousivat seisomaan ja lauloivat hyvin kauniin, yksinkertaisen laulun - epavireisesti, mika puhutteli minua erityisesti. Matkaan lahtijan ei tarvitse olla taydellinen, ei taydellisen varma, ei taydellisen pystyva. Tunsin olevani siunattu.
Kanssakulkijat ovat suuri ilo mutta myos turva - myos sisaisia pelkoja vastaan: keskustelu syventaa omaa ajattelua ja tuo uusia virikkeita. Tanaan Paol-Erik sanoi, ettei han tieda typerampaa kysymysta kuin miksi joku on caminolla (olin kysynyt sita aiemmin): ihmiset ovat pakotettuja vastaamaan pinnallisesti: "Camino oli pitka-aikainen haaveeni. Halusin miettia elamaani. Halusin uusia kokemuksia." Tosiasiassa kyse on syista, joita emme etukateen voi tietaa. Matka opettaa. Matka itsessaan on tarkea. Mitaan ei voi tietaa, hallita etukateen. Taytyy uskaltaa luottaa, olla avoin.
Ja valilla kaikki ratkeaa nauramiseksi. Olemme huomanneet, etta Manololla on toivoton suuntataju: han on johtanut meidat usein harhaan. Tanaan paatimme, ettemme anna hanen enaa johtaa joukkoa. Kun olimme iltapaivalla paasseet maaranpaahamme Villafranca de los Barrosiin, pysahdyimme ensimmaiseen baariin niin kuin aina juomaan vahvistavan lasillisen punaviinia ja tiedustelimme majataloa. Manololle selitettiin reitti tarkkaan. Sen verran huitomisesta ymmarsimme, etta oikealle ja kohti kirkkoa pitaa menna. Mita tekee Manolo: menee vasemmalle! Meita alkoi naurattaa niin, ettemme kyenneet muuta kuin seuraamaan hanta, ja kun han tajusi olevansa eksyksissa, han alkoi kopsuttaa sauvaansa kuin sokea. Tilannekomiikkaan ei tarvita yhteista kielta, nauroimme kaikki niin etta kavely oli ihan mahdotonta! Majapaikka loytyi lopulta kirkon lahelta useiden kyselyiden ja harhailujen jalkeen.
Majatalomme on uusi, lammitys toimii. Kaikki on niin hyvin kuin olla voi.
VillafrancanöBar Jerossa on tullut Cokikset juotua pariinkin kertaan kuuman keväisen päivän päälle..kivoja muistoja tuo mieleen fantastinen blogisi. Kiitos taas ja kivoja päivijä:) toivoo Tuulikki
VastaaPoistaUlla, hieno matkan alku, oma vaatimaton suoritukseni Caminolla kalpenee päivä päivältä. Mahtavaa, että löytyi heti matkaseuraa. Hyvää taivaltamisen jatkoa edelleen, hengessä mukana. Annukka
VastaaPoistaMoi Ulla! Tapaat varmaan kohta puoleen viime huhtikuulla ranskaliasella tapaamani italialaisen Giuseppen. Hän kävelee nyt Via de la Plataa. Eilen julkaisi kuvia joen ylityksestä!
VastaaPoistaHienoa pohdintaa, sisäistä reflektointia, kiitos siitä. Kulkiessa sitä tulee mieleen yhtä sun toista, mitä ei muulloin pohtisi. Kuten omia sisäisiä pelkojaan tai pärjäämistään. Kotona on turvallista, vieras ympäristö saa ihmisen herkistymään. Tarpeellinen asia meille kaikille silloin tällöin. Buen Camino! Virve
VastaaPoistaKiitos palautteesta! Olemme edenneet nyt Aljuceniin, Sevillasta n 240 km pohjoiseen. Saa on edelleen hyvin epavakainen, sataa joka paiva. Mutta ei ongelmia, kaikilla mieli korkealla! Olisipa hauskaa tavata Guiseppe!
VastaaPoistaVoi hyvin siellä, Ulla.
VastaaPoistaNäyttää siltä että Giuseppe on Monesteiro Fuente de Cantosissa tänään.Ja niin kuinka se sadetakki toimii?
VastaaPoistaSadeviitta on ollut erinomainen, toimii paremmin kuin ponco-mallinen! Kiitos!
PoistaAlku aina hankalaa, vai miten se oli. Sinusta löytyy kyllä sisäistä vahvuutta joka päivään. Hienoa että teitä on pieni turvallinen joukko johon voi aina tarpeen tullen nojata. On ilo olla mukana matkallasi näin etäystävänä. Kauniita näkymiä niin ulkoisia kuin sisäisiäkin!
VastaaPoista