Epilogi: jaahyvaiset espanjalaiselle logiikalle ja Paol-Erikille

Tulen kaipaamaan espanjalaisten logiikkaa. Santiago de Compostelassa majoituimme valtavaan, linnamaiseen aubergeen ja paatin pesta pyykkia kellarin pesukoneessa. Menin toimistoon kysymaan, mista saisin pesujauhetta. Erotin puheesta sanan kahviautomaatti, ja paattelin etta kahviautomaatin lahelta. Menin kellariin, mutta en millaan loytanut pesujauheautomaattia. Takaisin toimistoon. Virkailija toisti: kahviautomaatti. Taas kellariin - nyt tutkin perusteellisesti kahviautomaatin: musta kahvi, kahvi sokerilla, maitokahvi, amerikkalainen kahvi, espresso, tee, kaakao - ei mitaan, mika olisi muistuttanut pesujauhetta. Taas toimistoon: kahviautomaatti! Kellariin: kahviautomaatin vieressa oli automaatti virvoitusjuomille, sipseille, karkeille, suklaalle, ja todentotta, myslipatukoiden ja tuoremehujen valissa oli pesujauhepakkauksia, koodi JI!

Mutta kuinka pesukone toimii? Siina tuntui olevan kortinlukija, mutta kuvien perusteella piti kayttaa kolikkoja. Pesukoneeseen oli liimattu koodi LI, mutta kahviautomaatissa kirjaimet loppuivat J:hin. Toimistoon: kahviautomaatti! Ja takaisin kellariin. Ja toimistoon. Silloin toimistovirkailija huokaisi syvaan ja lahti kanssani kellariin. Tulimme pesukoneen luo, johon kolikot syotettiinkin kortinlukijan takana oleviin pystyuriin: "Tama toimii KUIN kahviautomaatti", virkailija sanoi kuin vahajarkiselle. Pahoittelin kovasti, sanoin etta olen hiukan hidas, turisti. Virkailija taputti minua myotatuntoisesti selkaan.

Junassa menin kahvilavaunuun ostamaan bocadillon, taytetyn leivan. Pyysin pullon vetta ja juustoleivan. "Meilla ei ole juustoleipia", myyja sanoi ja osoitti listaa: kinkkua. Kuivattua kinkkua, toista kinkkua ja kolmatta kinkkua. Tilasin kuivattua kinkkua. Myyja meni tekemaan leipaa ja huikkasi: juustolla vai ilman?

On jaahyvaisten aika. Saavuimme illalla Espanjan ja Ranskan rajalle San Sebastianiin, josta Paol-Erik jatkaa huomenna matkaansa camino Nortelle kohti lantta ja mina ranskalaista reittia kohti koillista. Syomme illallista, juomme punaviinia, katselemme valokuvia, muistelemme matkan eri vaiheita, parantelemme rakkoja ja sormiin myrkyllisista okaista tulleita pikkuhaavoja. Valilla meidan on vaiettava, koska olemme niin liikuttuneita. Kuinka me kaksi toisillemme tuntematonta tapaamme sattumalta Santiponcen liikenneympyrassa, emmeka viela tieda, etta tulemme jakamaan seuraavien 6 viikon kaikki elamykset turhautumisesta nauruun, artymyksesta huolenpitoon.

Niinakin paivina, kun olemme vaeltaneet yksiksemme, olemme olleet tietoisia toistemme etenemisesta. Olemme kavelleet, keskustelleet, ja mika suomalaiselle rentouttavinta, olleet yhdessa hiljaa. Joskus unohdamme etta olemme eri maista, mina sanon jotain suomeksi ja Paol-Erik tanskaksi. Ja nyt voimme palata myos niihin hetkiin, kun olemme menettaneet hermomme ja Paol-Erik huutaa: "Sina olet niin itsepainen, niin arsyttava!" Ja mina olen huutanut takaisin: "Ja mika itse olet! Jaarapainen!"

Kyyneleet silmissa poistumme ravintolasta. Katselemme ymparillemme: missa hostelimme on? Kumpikaan ei pannut merkille katua eika hostelin nimea. Meilla on avainnippu, jossa on kolme avainta. "Ei meilla ole mitaan hataa, mahdollisia katuja on kolme eika naita kerrostaloja ole kolmeakymmenta enempaa - johonkin niista joku naista kolmesta avaimesta sopii!" Ja nain meidan yhteinen matkamme paattyy, nauruun.

Toukista perhosiksi - perilla Santiago de Compostelassa

Olemme selvinneet Santiago de Compostelaan! Olin jossakin vaiheessa iloinnut, kuinka olisimme perilla tasan kuusi viikkoa vaellettuamme - taydellinen ympyran sulkeutuminen. Mutta viimeistaan Carballedan sikaloiden kohdalla, saappaat syvalla liejussa tajusin, ettei nain sotkuiselle matkalle voi tulla taydellista lopetusta, ja niin matkaan meni kuusi viikkoa ja yksi paiva.

Nukuimme viimeisen yomme suunnitelmistamme poiketen Capilla de Santiaguinossa. Olimme hiukan pettyneita Ponte Ullaan, jossa meidan piti heittaytya vanhan tammen alle nakemaan nakyja tai enneunia erakko Pelagiuksen tapaan. Tammen luokse ei kuitenkaan ollut minkaanlaista opastusta, eika sita mainittu lainkaan kylan infotauluissa. Niinpa tyydyimme juomaan lasin punaviinia Rio Ullan rannan baarissa ja jatkoimme noin 5 kilometria ylamakea eteenpain kauniin Santiaguinon kappelin taakse, jossa moderni auberge sijaitsi.

Ehka paikka oli liian uusi, silla seuraavan yon uneni oli perin vaatimaton: poljin pyoralla makuupussissani. Mietin, pitaisiko alempi vetoketju avata, jolloin polkeminen saattaisi olla helpompaa.

Aamulla makuusalin kirkkaat neonvalot rapsahtivat automaattisesti paalle klo 6.40 ja olimme ulkona ennatyksellisen aikaisin, klo 7.30. Saa jatkui edelleen pilvisena - olin edellisena iltana katsellut tyrmistyneena Espanjan saakartaa, jossa lukuisat auringot kellottivat taydessa terassaan kaikkialla muualla paitsi maan luoteisnurkassa, jonne luvattiin pilvia ja pienta pisarontia.

Matkan viimeisina paivina meita ovat koetelleet sikalat. Niiden lemu on hirvea, ja jollakin tavalla sikojen kimea kiljunta ei sovi yhteen haikealle ja lahes hartaalle tunnelmalle matkamme pian paattyessa. Niinpa emme ole voineet muuta kuin nauraa. "I really look foward to see, what kind of pighause is waiting for us on the top of the hill", Paol-Erik sanoo brittiaksentillaan, ja iloitsee samaan hengenvetoon, kuinka mainiota on, etta caminon varrelle on sijoitettu kaikki Galician sikalat. Erityisen tukalaa meilla on, jos sikala sijaitsee jyrkassa ylamaessa, koska ylospain nouseminen ja hengityksen pidattaminen on yhtaaikaa mahdotonta.

Mutta kun katedraalin tornit lopulta ilmestyivat eteemme, kaikki matkan koettelemukset unohtuivat. Tunsin liikutusta ja iloa, ja suurta yhteenkuuluvuutta Paol-Erikin kanssa. Istuimme vieretysten maahan torille ja katselimme hiljaisina edessamme kohoavaa, valtavan katedraalin sisaankayntia. Ja juuri siina aurinko lopulta ilmestyi, ja me ojentelimme sen lammossa kivistavia jalkojamme ja kasiamme kuin kotilosta kuoriutuvat perhoset, muodonmuutoksesta ilahtuneina.

Pyhiinvaeltajille pidetaan joka paiva messu klo 12. Katedraali on vaikuttava kaikessa koristeellisuudessaan, mutta se on myos hammentavan rauhaton ja taynna ihmisia - tajusin, etta matkani yksi leimallisin asia on ollut hiljaisuus. Se on tarjonnut parhaan mahdollisen tilan tarkastella paivittaisia ilon- ja huolenaiheita, ihmetella elaman monimuotoisuutta, kauneutta sen lukuisissa ilmenemistavoissa.

Ehka minun ympyrani sulkeutui loisteliaan katedraalin sijaan eilen illalla Capilla de Santiaguinon aubergen laminaattipoydan aaressa. Olimme ostaneet kanaa, vihanneksia, riisia ja voita, joista Paol-Erik valmisti erinomaista kanapataa. Mina katoin poytaan pullon Riojan punaviinia ja tuoretta leipaa. Istuimme syomaan. Samassa ovi kavi, ja sateeseen kadonnut espanjalainen vaeltajakumppanimme seisoi kaytavassa. Silloin meissa laikahti ennen kokematon lampo!

"Onko sinulla nalka?"
"Si!"
"Haluaisitko kanapataa?"
"Si!"
"Viinia?"
"No!"
"Vetta?"
"Si!"

Ja me soimme yhdessa kaikki kolme ja tuntui, kuin maailma olisi nitkahtanut paikoilleen, epajarjestyksesta eheyteen ja harmoniaan. Paol-Erik kohotti lasinsa eika meidan tarvinnut sanoa sanaakaan.     

Oseiran munkit ja synnin olemus

Oseiran luostarin iltavesperiin osallistuu 9 munkkia, 2 kokelasta ja 4 seurakuntalaista. Luostari on valtava, sen rakentaminen alkoi 1200-luvulla ja paattyi 1800-luvulla, ja siita pitaen se on ohittanut loistonsa paivat, silla nyt se massiivisesta koostaan huolimatta vaikuttaa hylatylta ja rapistuneelta. Mutta pienessa, kauniissa kappelissa noin 80-vuotias munkki istuu urkujen taakse ja laulu alkaa.

Munkit ovat asettuneet toisiaan vastapaata ja he laulavat kahdessa vuorossa. Syntyy vaikutelma keskustelusta, ja sita syventaa munkkien ika. Kaikkein kauneimmin soi nuoren, tuskin 30-vuotiaan munkin tenori - hanen poskensa ovat punehtuneet ja han tuntuu laulavan koko sydamestaan, hiukan eteenpain nojautuen. Hanta vastapaata istuvat vanhemmat munkit. Heidan aanensa saroilevat korkeissa kohdissa, valilla heidan silmansa painuvat kiinni aivan kuin he nukkuisivat laulaessaan, ja joissakin kohdissa heidan suunsa kaartuu hymyyn.

Tunnelma on harras, unelias, meditatiivinen, ja vain yhdessa kohtaa vanha urkuri tuntuu saavan syvemman innoituksen ja hanen saestyksensa muuttuu tivolimaisen humpahtavaksi palatakseen taas yksinkertaisempiin savelkulkuihin.

Ennen iltavesperia kysyin Paol-Erikilta, pitaisiko minun rukoilla hanen sielunsa pelastuksen puolesta, mutta kaytannollisena protestanttina han kaskee pyytamaan aurinkoisempaa saata. Han ei halua lahtea huoneestamme, jonne olemme luoneet saunamaiset olosuhteet. Luostarin majoitusrakennus on todella kylma, mutta meidat vastaanottanut ystavallinen munkki antoi meille valtavan makuusalin nurkasta hospitalieron huoneen, jossa on patteri. Useiden kylmien paivien jalkeen olemme ahneita lammolle, ja ei kulu aikaakaan kun huoneemme on hiostavan kuuma ja hikisten vaatteiden lemun kyllastama. Pahoittelemme sita toinen toisillemme, mutta kumpikaan ei halua vaantaa patteria pienemmalle eika luopua mahdollisuudesta kuivattaa vaatteet.

Luostarit ovat minulle jatkuvan ihmetyksen aihe. Niiden hiljaiset, kylmat kaytavat, synkat krusifiksit ja kaikkialta huokuva pysahtyneisyys ovat kiehtovassa ristiriidassa munkkien rauhallisen, lempean, mutkattoman olemisen kanssa.

Aamulla sataa ja lahdemme ripeasti matkaan. Ajatuksenamme on patikoida 30 km Oseirasta Laxeen. Matkantekomme on kuitenkin hidasta, silla polut ovat mutaiset, liukkaat, veden peittamat ja jyrkat. Sumu peittaa maisemat. Kun vihdoin saavumme kylaan, jossa tupakkakauppa osoittautuu onneksemme baariksi, olemme kavelleet 2,5 tuntia ja edenneet 6 km. Lyhistymme kulmapoytaan sanattomina uupumuksesta. Vaatteemme hoyryavat ja olemme ylta paalta markia ja kylmissamme.

Kun saan eteeni seka kupin teeta etta kahvia, ehdotan varovaisesti suunnitelmien muuttamista: enta jos kavelisimme vain seuraavaan kylaan, jossa on auberge: neljan kilometrin paahan Castro Dozoniin? Paol-Erik huokaisee helpottuneena, han on ajatellut samaa. Muta ja vesi ovat vihdoinkin selattaneet meidat - emme yksinkertaisesti jaksa.

Seuraavat kilometrit tuntuivat retkemme pisimmilta. Reitti kulki kaytavassa, jonka molemmilla puolilla oli kiviaidat. Vesi ja muta tayttivat kujan, ja kun ohitimme maataloja, sikaloista vyoryi tielle elainten ulosteita, haju oli pistava ja ikkunattomista, alumiinipelleista kyhatyista elainsuojista kuuluva sikojen kiljunta yhtyi sateen kohinaan. Edellani kulkevan Paol-Erikin saappaat vajosivat tuon tuosta liejuun, ja mina menetin ensimmaisen kerran tasapainoni, luikastuin ja sotkin itseni pahanpaivaisesti.

Kun lopulta paasimme majapaikkaamme, olimme varhaisesta iltapaivasta huolimatta lopen uupuneita. Peseydyimme, soimme ja kaariydyimme viltteinemme makuusaliin torkkumaan ja lukemaan. Makuusalissa oli kolmaskin vaeltaja, espanjalainen mies, joka kertoi patikoineensa Ourensesta. Han hymyili tyhjin katsein ja hankkiutui vaatteet paalla vilttinsa alle jo noin klo 17 ja nukkui aamuun saakka.

Minulla on matkalukemisena Anthony de Mellon kirja Katseleminen. Luen sita kolmatta kertaa, silla sen umpikristillinen mystiikka on hyvin vaikeaselkoista. Illalla syvennyin taas kerran synnin olemukseen. De Mellon mielesta tekoihin ja lakeihin keskittymisen sijaan synti pitaisi ymmartaa paljon syvemmin. "Synti on kieltaytymista kasvusta, kieltaytymista rakkaudesta. Se on sitoutumisesta, osallisuudesta ja riskien ottamisesta kieltaytymista." De Mellon mielesta tietamattomyys ei pelasta ihmista syntisyydesta, painvastoin, ihmisen kuuluu ponnistella oman aikaansaamattomuutensa ja sokeutensa voittaakseen.

Nukahdin. Yolla herasin myrskyyn ja sateeseen, joka piiskasi makuusalimme ikkunaseinaa. Yhtana kauhistuttavana hetkena tajusin, etta matkakumppanimme taytyi olla kylmissaan ja nalissaan. Hanella ei ollut makuupussia, han oli laittanut teryleenihousunsa, sukkansa ja lenkkikenkansa kauas patterista, han ei ollut syonyt mitaan koko iltana. Kun aamulla nousimme ylos, Paol-Erik oli tullut samaan johtopaatokseen: mies ei ollut tavallinen patikoija. Meita molempia kuristi syyllisyys, olisimme voineet tarjota miehelle iltapalaa lahibaarissa, olisimme voineet laittaa hanen vaatteensa kuivumaan, pyytaa hanelle ylimaaraisen viltin. Se oli myohaista - onnettomina miehen osattomuudesta jaoimme aamupalamme, hedelmat ja jogurtit, ja annoimme hanelle hiukan rahaa.

Mies hymyili ja kiitti, puki paalleen marat vaatteensa, otti sateenvarjonsa, kumarsi ja katosi sateeseen.

Hiljaisuudesta, ajasta, saappaista ja keltaisista nuolista

Joskus maapallo lakkaa kiertamasta akselinsa ympari. Sita edeltaa aani, joka havahduttaa minut ajatuksistani. Pieni kalke kaukaa niitylta. Kun kohotan katseeni, etaalta lahestyy hevonen, jonka etujalat on kytketty toisiinsa ketjulla. Pysahdyn odottamaan. Sataa vetta. On hiljaista. Hevosen kulku on hidasta ja sen olemus henkii seka karsimysta etta kiintymysta. Seisomme hetken kiinni toisissamme, hevosen lammin paa vasten rintaani. Eika enaa ole hevosta eika minua, on hevonen minussa ja mina hevosessa, jaettu tila, jossa olemisen rajat katoavat.

Voi ajatella, etta on omanlaisensa saavutus kavella 1 000 km. Mutta paljon, paljon merkittavampaa on kadottaa aika.On kuin kokonaan toinen todellisuus olisi aivan lahellani, mutten tavoita sita yrittamalla, pakottamalla enka vaatimalla. A Gudinan jalkeen tie nousi jyrkasti, oli todella navakka pohjoistuuli ja satoi lunta. Puskin turtana eteenpain, kun jostain kaukaa tajuntani nurkasta helahtaa aani, kuin triangeli. Pysahdyn ja huomaan, kuinka hiekkarinteelta valuu alas kristallista, kiteytynytta jaata. Aani minussa, mina aanessa.

"Meidan on kehitettava kykyamme sietaa hiljaisuutta, jotta voisimme paasta kosketuksiin omien voimavarojemme kanssa", kirjoittaa Anthony de Mello. Hiljaisuus ei ole aanettomyytta vaan pikemminkin  nakyvan todellisuuden takana olevan kaikkeuden lasnaoloa. Olen liikuttunut siita, etta suurin pelkoni - hiljaisuudesta kumpuava merkityksettomyys - onkin kaantynyt hiljaisuudessa elavaksi lasnaoloksi ja rauhaksi.

Olen joka paiva kiitollinen siita, ettei minulla ole paluulippua. Olen tavannut monta vaeltajaa, joiden aikataulu on mennyt sekaisin huonon saan takia ja jotka sen takia tulevat illansuussa valmiiksi levottomina majapaikkaan ja kaivavat samalla istumalla oppaansa: pakko valita maantie, pakko kavella seuraavanakin paivana 40 km, jotta ehtisi paluulennolle. Henkaisen aina yhta helpottuneena: mina voin valita vaikeat, hitaat polut, kaantya takaisin ja nousta maantielle jos on aivan pakko, palata takaisin metsaan, karrytielle, polulle - minulla ei ole pienintakaan kiiretta.

Olen kiitollinen saappaistani, joilla tuntuu olevan oma viisautensa, kokemuksensa ja vakautensa: ennen kuin ehdin tietoisesti ajatella, ne ovat jo valinneet kiven tai puunrungon jolle hypata, ja seuraavan, ja mattaan, ja ruohotuppaan. Ja kun ajatukseni ovat ties missa ja yhtakkia havahdun: olenko eksynyt, milloin viimeksi nain keltaisen nuolen? - ei aikaakaan kun naen sellaisen kivessa, puunrunkoon maalattuna, liikennemerkin takana. Silloin lahetan kiitoksen kaikille nuolten maalaajille, ilman heita olisin olemattomine karttoineni ihan hukassa!

Meita on kolme, jotka valitsivat A Gudinassa pohjoisen, vuoristoisen, harvaanasutun reitin; Paol-Erik, hollantilainen rekkakuski Marco ja mina. Meilla on eri rytmi. Ensimmaisena nousee Paol-Erik ja on baarissa aamukahvilla jo klo 8 ja jatkaa siita matkaansa. Marco on silloin harjaamassa hampaita ja mina kylla hereilla, mutta viimeiseen saakka pitkittamassa aamua lampimassa makuupussissani. Kun lopulta nousen, olen rivakka ja tienpaalla ennen Marcoa. Olemme saapuneet Galician puolelle ja majapaikat ovat uusia, siisteja, hyvin varusteltuja ja maksavat vain 5 € yolta.

Maisemat ylhaalla vuorilla ovat henkeasalpaavat! Toissapaivana lampotilaerot paivan aikana olivat ehka suurimmat kuin koskaan aiemmin retken aikana: aamulla satoi lunta, iltapaivalla lekottelimme As Eirasin kylan suojaisella ruohikolla noin +20 asteen lampotilassa.

Nyt olemme laskeutuneet vuoristosta Ourensiin, viimeiseen suureen kaupunkiin ennen Santiago de Compostelaa. Olimme kaikki yhta mielta siita, etta kilometrit kaupungin rajalta aubergeen olivat matkamme pisimmat: kaupunkia jatkui ja jatkui, laaksoon laskeutumista seurasi ylamaki, ylamaen takana odotti uusi ylamaki, kolmas, neljas, ja lopulta, kun saavuimme katedraalin takana sijaitsevaan majapaikkaan, jalkojamme poltti enemman kuin koskaan ja vajosimme voipuneina aulan mustille nahkanojatuoleille saamatta sanaa suustamme. Marco pitaa taalla paivan tauon ja aikoo tutustua kylpyloihin. Mina jatkan huomenna Oseiran luostariin jos he enaa majoittavat vaeltajia - oppaat antavat asiasta ristiriitaista tietoa.

Matkaa maaranpaahan on enaa 110 km. 

Kulttuureja yhdistava tekija: sade

Makuusalin valot ovat sammuneet ja olen jo puolittain unessa. Jossain etaalla kajastaa Paol-Erikin  tabletin valo ja pimeasta kuuluu aanekas kuiskaus: "Ulla, oletko hereilla? Saakartan mukaan sade taukoaa klo 3 yolla. Laita heratys silloin, lahdetaan klo 4 niin saadaan patikoida kaksi tuntia kuivin vaattein!"

Paol-Erik on sita mielta, etta Antiikin Rooman jumalat seuraavat korkeuksistaan meidan ihmispolojen taivallusta ja koettelevat meita hellittamattomilla sateilla. Joskus ne herpaantuvat ja kadottavat meidat nakyvistaan, ja silloin navakka tuuli ajaa hetkeksi pilvet pois ja saamme nauttia auringosta. Mutta sitten ne muistavat meidat, etsivat meidat vuorten valisista laaksoista ja seuraavat huvittuneina, mita tapahtuu kun kimppuumme sinkautetaan viela pieni vesiripaus. Silloin Paol-Erik huutaa alhaalta: "Etteko te parempaan pysty, antakaas tulla kunnolla!" Ja toden totta taivaat aukeavat ja paallemme putoaa sellainen ryoppy etta olemme sadeviitoistamme huolimatta litimarkia. "Noin sita pitaa, nyt on parempi!", Paol-Erik huiskauttaa.

Ja surkeudestamme huolimatta meita naurattaa: Paol-Erikin sarkastinen huumori on ehtymatonta. Kun naemme jo kaukaa risteyksen, Paol-Erik alkaa arvuutella: "Meneekohan camino tuonne oikealle, jossa nayttaisi olevan kuivempi hiekkatie? Kappas, se onkin tama mutainen vasen!"

Uutisissa on ollut kaikenlaisia paivaperhoja, jotka lepattavat hetken ja jaavat taakse: paavin valinta, paasiaiskulkueet, tyottomyys - mutta yksi on ja pysyy: sade. Sade on peittanyt alleen laajat viljelysalueet, romahduttanut sillan, tayttanyt kaupunkien ja kylien kadut, ajanut ihmisia evakkoon...

Kun menemme baariin, olemme sadeviitoissamme kuin kaksi kyttyraselkaa, Quasimodoa, ja erityisen dramaattinen on Paol-Erikin sisaantulo, silla han on tummanpuhuva, kookas, meluisa - yhdella riuhtaisulla han tempaisee baarin oven auki ja aloittaa morean laulun: "Espanja no sol, Espanja no sol!" Tama saa baarin ukkojen paat kaantymaan, minka jalkeen Paol-Erik toteaa: "Mucho aqua!" Ukot nyokkaavat ja toistavat: "Mucho aqua!", ja kun nain on saavutettu yhteisymmarrys asioiden tilasta, alkaa yksityiskohtaisempi keskustelu siita, missa vetta on ollut erityisen paljon.

Myos iltaisin albergessa sade ja sen vaikutukset puidaan tarkasti: kuka valitsi maantien, kuka jatkoi caminoa ja minkalaisin seurauksin, kuka otti bussin, kuka taksin. Huokaisemme yhteen aaneen kun katselemme toistemme lahkeita: reisiin saakka mutaiset.

Koettelevasta saasta huolimatta saavuin eilen Puebla de Sanabriaan ja majoituin erinomaiseen majapaikkaan, Casa Luziin. Olen omaksunut booan ruokailutottumukset: syon kaytannossa vain kerran paivassa, patikoinnin jalkeen, ja niin paljon, etta koko ilta menee ruokaa sulatellessa. Illalla osuin keittioon italialaisten veljesten kanssa, jotka eivat tingi kulinaarisista tottumuksistaan alkeellisimmissakaan olosuhteissa, ja kun he nakivat saalittavan valmispastapussini, he kutsuivat minut syomaan pastaa, joka taatusti vetaa vertoja Helsingin ristorante Gastonelle.

Aloitan seurustelun yleensa virkkeella, joka on jonkinlaista alkukielta, sen ymmartavat kaikki vaeltajat kansallisuudesta riippumatta: "Yo Finlandesa: Finland frio! Panser: Espanja, no frio, mucho sol. No sol, solo aqua!" Sen jalkeen kaikki kertovat mista ovat, mita tietavat Suomesta ja paivittelevat kotimaansa ja Espanjan saata.

Seka Manolo etta Paol-Erik ovat edellani. Mina vietin tanaan laiskan aamun, kiipesin Pueblo de Sanabrian kukkulan huipulle, jossa vanha kaupunki sijaitsee. Sen pienet kivikujat ovat taynna ihania kahviloita, ja vietin mukavan tovin sateelta suojassa eraassa konditoriassa salaisen paheeni, churros con chocolaten parissa. Sen jalkeen nousin aivan kukkulan huipulle, missa 1200-luvulta peraisin oleva linnoitus sijaitsee, ja yritin loytaa vuodelta 569 peraisin olevan, pyhiinvaeltajille perustetun sairaalan jaanteita.

Olen usein ajatellut suurella myotatunnolla pyhiinvaeltajia kauan ennen omaa aikaani, alkeellisia varusteita, puutteellisia karttoja, matkan vaikeuksia ja vaaroja - ja toisaalta suojaa ja turvaa, joita lahinna luostarit vaeltajille tarjosivat.

Lahdin matkaan vasta puolen paivan jalkeen ja paatin kavella vain seuraavaan, 12 km:n paassa sijaitsevaan Requejo de Sanabrian kylaan. Matkalla alkoi sade, ja olin karsimaton kun Terroson talorykelman kohdalla minut pysaytti ukko vuolaasti espanjaa puhuen. Han oli todella itsepintainen ja vihdoin ymmarsin, etta han halusi leimata pyhiinvaelluspassini. Yleensa passi leimataan majapaikassa - passin nayttamalla saa yopya edullisesti - ja yritin selittaa ukolle etta olen menossa noin 2 km paahan majapaikkaani, jossa passi leimataan. Ei ei, han haluaa leimata! Ja niin annoin hanelle passini, ja han paukautti siihen 3 leimaa, painokkaasti ja omistautuneesti, ojensi viela kokonaan uuden passin ja paukautti siihenkin kolme leimaa. Sen jalkeen kirjoitin hanen vieraskirjaansa (edelliset, pyydykseen jaaneet vaeltajat nayttivat olleen vuodelta 2010), minka jalkeen saatoin jatkaa matkaa.

Majapaikka, Casa Cervino, on valoisa ja viihtyisa, ja valitsin makuusalista sangyn josta on nakyma vuorille. Suoriuduin rutiineista jo tottuneesti: kasipyykki, saappaiden huolto, ja sovin hospitalieron kanssa illallisesta klo 19. Olen lahella Natura-aluetta - opastaulun mukaan taalla on runsaasti lintuja ja nisakkaista susia ja karhuja. Huomenna nousen Portillo de Padornelolle, 1 329 metrin korkeuteen (kaytannossa nousua on vajaat 400 metria, koska olen jo noin 900 metrin korkeudessa). Patikointia on takana 757 km ja edessa 243 km. Askeliini on tullut jo haikeutta: en halua lopettaa, jatkuisipa tama avaruuden ja tilan tuntu viela kauan sen jalkeen kun Padornelon huippu on jaanyt taakse.