Olemme selvinneet Santiago de Compostelaan! Olin jossakin vaiheessa iloinnut, kuinka olisimme perilla tasan kuusi viikkoa vaellettuamme - taydellinen ympyran sulkeutuminen. Mutta viimeistaan Carballedan sikaloiden kohdalla, saappaat syvalla liejussa tajusin, ettei nain sotkuiselle matkalle voi tulla taydellista lopetusta, ja niin matkaan meni kuusi viikkoa ja yksi paiva.
Nukuimme viimeisen yomme suunnitelmistamme poiketen Capilla de Santiaguinossa. Olimme hiukan pettyneita Ponte Ullaan, jossa meidan piti heittaytya vanhan tammen alle nakemaan nakyja tai enneunia erakko Pelagiuksen tapaan. Tammen luokse ei kuitenkaan ollut minkaanlaista opastusta, eika sita mainittu lainkaan kylan infotauluissa. Niinpa tyydyimme juomaan lasin punaviinia Rio Ullan rannan baarissa ja jatkoimme noin 5 kilometria ylamakea eteenpain kauniin Santiaguinon kappelin taakse, jossa moderni auberge sijaitsi.
Ehka paikka oli liian uusi, silla seuraavan yon uneni oli perin vaatimaton: poljin pyoralla makuupussissani. Mietin, pitaisiko alempi vetoketju avata, jolloin polkeminen saattaisi olla helpompaa.
Aamulla makuusalin kirkkaat neonvalot rapsahtivat automaattisesti paalle klo 6.40 ja olimme ulkona ennatyksellisen aikaisin, klo 7.30. Saa jatkui edelleen pilvisena - olin edellisena iltana katsellut tyrmistyneena Espanjan saakartaa, jossa lukuisat auringot kellottivat taydessa terassaan kaikkialla muualla paitsi maan luoteisnurkassa, jonne luvattiin pilvia ja pienta pisarontia.
Matkan viimeisina paivina meita ovat koetelleet sikalat. Niiden lemu on hirvea, ja jollakin tavalla sikojen kimea kiljunta ei sovi yhteen haikealle ja lahes hartaalle tunnelmalle matkamme pian paattyessa. Niinpa emme ole voineet muuta kuin nauraa. "I really look foward to see, what kind of pighause is waiting for us on the top of the hill", Paol-Erik sanoo brittiaksentillaan, ja iloitsee samaan hengenvetoon, kuinka mainiota on, etta caminon varrelle on sijoitettu kaikki Galician sikalat. Erityisen tukalaa meilla on, jos sikala sijaitsee jyrkassa ylamaessa, koska ylospain nouseminen ja hengityksen pidattaminen on yhtaaikaa mahdotonta.
Mutta kun katedraalin tornit lopulta ilmestyivat eteemme, kaikki matkan koettelemukset unohtuivat. Tunsin liikutusta ja iloa, ja suurta yhteenkuuluvuutta Paol-Erikin kanssa. Istuimme vieretysten maahan torille ja katselimme hiljaisina edessamme kohoavaa, valtavan katedraalin sisaankayntia. Ja juuri siina aurinko lopulta ilmestyi, ja me ojentelimme sen lammossa kivistavia jalkojamme ja kasiamme kuin kotilosta kuoriutuvat perhoset, muodonmuutoksesta ilahtuneina.
Pyhiinvaeltajille pidetaan joka paiva messu klo 12. Katedraali on vaikuttava kaikessa koristeellisuudessaan, mutta se on myos hammentavan rauhaton ja taynna ihmisia - tajusin, etta matkani yksi leimallisin asia on ollut hiljaisuus. Se on tarjonnut parhaan mahdollisen tilan tarkastella paivittaisia ilon- ja huolenaiheita, ihmetella elaman monimuotoisuutta, kauneutta sen lukuisissa ilmenemistavoissa.
Ehka minun ympyrani sulkeutui loisteliaan katedraalin sijaan eilen illalla Capilla de Santiaguinon aubergen laminaattipoydan aaressa. Olimme ostaneet kanaa, vihanneksia, riisia ja voita, joista Paol-Erik valmisti erinomaista kanapataa. Mina katoin poytaan pullon Riojan punaviinia ja tuoretta leipaa. Istuimme syomaan. Samassa ovi kavi, ja sateeseen kadonnut espanjalainen vaeltajakumppanimme seisoi kaytavassa. Silloin meissa laikahti ennen kokematon lampo!
"Onko sinulla nalka?"
"Si!"
"Haluaisitko kanapataa?"
"Si!"
"Viinia?"
"No!"
"Vetta?"
"Si!"
Ja me soimme yhdessa kaikki kolme ja tuntui, kuin maailma olisi nitkahtanut paikoilleen, epajarjestyksesta eheyteen ja harmoniaan. Paol-Erik kohotti lasinsa eika meidan tarvinnut sanoa sanaakaan.
Nukuimme viimeisen yomme suunnitelmistamme poiketen Capilla de Santiaguinossa. Olimme hiukan pettyneita Ponte Ullaan, jossa meidan piti heittaytya vanhan tammen alle nakemaan nakyja tai enneunia erakko Pelagiuksen tapaan. Tammen luokse ei kuitenkaan ollut minkaanlaista opastusta, eika sita mainittu lainkaan kylan infotauluissa. Niinpa tyydyimme juomaan lasin punaviinia Rio Ullan rannan baarissa ja jatkoimme noin 5 kilometria ylamakea eteenpain kauniin Santiaguinon kappelin taakse, jossa moderni auberge sijaitsi.
Ehka paikka oli liian uusi, silla seuraavan yon uneni oli perin vaatimaton: poljin pyoralla makuupussissani. Mietin, pitaisiko alempi vetoketju avata, jolloin polkeminen saattaisi olla helpompaa.
Aamulla makuusalin kirkkaat neonvalot rapsahtivat automaattisesti paalle klo 6.40 ja olimme ulkona ennatyksellisen aikaisin, klo 7.30. Saa jatkui edelleen pilvisena - olin edellisena iltana katsellut tyrmistyneena Espanjan saakartaa, jossa lukuisat auringot kellottivat taydessa terassaan kaikkialla muualla paitsi maan luoteisnurkassa, jonne luvattiin pilvia ja pienta pisarontia.
Matkan viimeisina paivina meita ovat koetelleet sikalat. Niiden lemu on hirvea, ja jollakin tavalla sikojen kimea kiljunta ei sovi yhteen haikealle ja lahes hartaalle tunnelmalle matkamme pian paattyessa. Niinpa emme ole voineet muuta kuin nauraa. "I really look foward to see, what kind of pighause is waiting for us on the top of the hill", Paol-Erik sanoo brittiaksentillaan, ja iloitsee samaan hengenvetoon, kuinka mainiota on, etta caminon varrelle on sijoitettu kaikki Galician sikalat. Erityisen tukalaa meilla on, jos sikala sijaitsee jyrkassa ylamaessa, koska ylospain nouseminen ja hengityksen pidattaminen on yhtaaikaa mahdotonta.
Mutta kun katedraalin tornit lopulta ilmestyivat eteemme, kaikki matkan koettelemukset unohtuivat. Tunsin liikutusta ja iloa, ja suurta yhteenkuuluvuutta Paol-Erikin kanssa. Istuimme vieretysten maahan torille ja katselimme hiljaisina edessamme kohoavaa, valtavan katedraalin sisaankayntia. Ja juuri siina aurinko lopulta ilmestyi, ja me ojentelimme sen lammossa kivistavia jalkojamme ja kasiamme kuin kotilosta kuoriutuvat perhoset, muodonmuutoksesta ilahtuneina.
Pyhiinvaeltajille pidetaan joka paiva messu klo 12. Katedraali on vaikuttava kaikessa koristeellisuudessaan, mutta se on myos hammentavan rauhaton ja taynna ihmisia - tajusin, etta matkani yksi leimallisin asia on ollut hiljaisuus. Se on tarjonnut parhaan mahdollisen tilan tarkastella paivittaisia ilon- ja huolenaiheita, ihmetella elaman monimuotoisuutta, kauneutta sen lukuisissa ilmenemistavoissa.
Ehka minun ympyrani sulkeutui loisteliaan katedraalin sijaan eilen illalla Capilla de Santiaguinon aubergen laminaattipoydan aaressa. Olimme ostaneet kanaa, vihanneksia, riisia ja voita, joista Paol-Erik valmisti erinomaista kanapataa. Mina katoin poytaan pullon Riojan punaviinia ja tuoretta leipaa. Istuimme syomaan. Samassa ovi kavi, ja sateeseen kadonnut espanjalainen vaeltajakumppanimme seisoi kaytavassa. Silloin meissa laikahti ennen kokematon lampo!
"Onko sinulla nalka?"
"Si!"
"Haluaisitko kanapataa?"
"Si!"
"Viinia?"
"No!"
"Vetta?"
"Si!"
Ja me soimme yhdessa kaikki kolme ja tuntui, kuin maailma olisi nitkahtanut paikoilleen, epajarjestyksesta eheyteen ja harmoniaan. Paol-Erik kohotti lasinsa eika meidan tarvinnut sanoa sanaakaan.
Iloitsen kanssasi/kanssanne, että olette päässeet perille. Nyt ehkä aavistat, että matka on tärkeämpi kuin päämäärään pääseminen. Iloitsen auringon pilkahduksesta. Erityisne kosketettu olen siitä, että saitte jakaa leivän ja viinin eilen illalla espanjalaisen muukalaisen kanssa.
VastaaPoistaAloitamme keskiviikkonna.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaUlla onnittelut kun caminosi vaikuttaa niin innistuneelta huonosta säästä johtumatta. On ollut tosi-ilo seurata matkaasi - tekstisi on niin miellyttävää että tunnen ne samat hajut ja samat maut ja samat tunnelmat kuin sinäkin. Vaikka en ole paikan päällä.
VastaaPoistaOnnea oikein paljon! Tunnelmat ovat käsinkosketeltavat näin luettunakin. Iloitsen puolestasi ja toivon, että kuulisin/kuulisimme sinusta ja caminostasi vielä. Hyvää uutta elämää perhosena, uskaltaakohan sitä sanoa niin, niin, camino muuttaa aina jotain lopullisesti. Johanna
VastaaPoistaOnnea caminolla vaeltamisesta! Olen ikäänkuin "vaeltanut" kanssasi tämän blogin kautta ja tietty palannut omaan vaellukseeni 2007 ranskal. taipaleella. Muistot nousseet vahvasti esiin, ja totean, että camino antaa ajatuksia koko loppuelämään. Toivoisin, kuten edellinen kommentoija Johanna, että sinusta vielä kuulisi. Oletko ajatellut julkaisevasi joskus kirjan? Jokatapauksessa: kaunis kiitos ja tervetuloa arkeen! Saara Koivumäki
VastaaPoistaKaunis kiitos Sinulle mukavasta matkakertomuksestasi. Olen itse kulkenut viime syksynä Sarriasta Santiagoon viisi päivää. Kolmena ensimmäisenä päivänä satoi vettä rankasti ja kaksi viimeistä päivää oli aurinkoisia. Matkalta jäi sellainen mieli, että tänne on päästävä uudelleen kulkemaan koko matka. Ehkä se vielä toteutuu.
VastaaPoistaKiitos kaikille! Niin hyvina kuin huonoina paivina on ollut hyvin helpottavaa kirjoitaa tunteista ja tunnoista, joita kavellessa nousee, ja jakaa ajatuksia teidan kanssa, joilla on kokemuksia ja/tai halua samaan! Olen ehdotomasti sita mielta, etta camino kirkastaa ajatuksia siita, mika elamassa on merkityksellista. Toivon, etta kun palaan omaan arkeeni, pystyisin elamaan kaytannossa taalla kokemaani. Ja toivon ihan koko sydamestani, etta itse kukin saisi toteuttaa oman caminonsa kaikkine seikkailuineen ja loytoineen!
VastaaPoistaOnnittelut Ulla, mahtava suoritus. On ollut ilo seurata tekstejäsi ja matkaasi sitä kautta. Matka on ollut paitsi konkreettinen sateineen ja liejuineen, myös hieno sisäinen matka, jota olet uskomattoman hienosti kuvannut.
VastaaPoistaAnnukka
Samoin, kiitos sanoistasi, ja pienistä kertomuksista, jotka ovat antaneet paljon ajattelemisen aihetta. Tuntemattoman kulkijan kohtaaminen sykähdytti viimeisissä teksteissäsi erityisesti. Mieleeni pulpahti kaksi asiaa: miltä itsestä olisi tuntunut espanjalaisen kengissä ja laulu; What if God was one of us? Sielukkaita matkoja myös tulevaisuudessa.
VastaaPoistaMinullekin yksi vahvimmista kokemuksista oli espanjalaisen vaeltajan kohtaaminen - hyvin kouriintuntuvasti tajusin, ettei yhteisen kielen puuttuminen tarkoita yhteisen ymmarryksen puuttumista. Ehka olennaista on, etta me olimme samoissa kengissa espanjalaisen kanssa - pystyimme samaistumaan hanen kokemuksiinsa omiemme kautta. Kyse on siita, suostuuko ymmartamaan mita nakee vai vieko oma tila, oma mukavuudenhalu voiton. Juuri tasta de Mello oivaltavasti kirjoittaa. Joku itseani suurempi ajattelija on kuvannut asian hiukan toisin sanoin: It is not the question of giving the bone to the dog but share the bone with the dog.
VastaaPoista