Makuusalin valot ovat sammuneet ja olen jo puolittain unessa. Jossain etaalla kajastaa Paol-Erikin tabletin valo ja pimeasta kuuluu aanekas kuiskaus: "Ulla, oletko hereilla? Saakartan mukaan sade taukoaa klo 3 yolla. Laita heratys silloin, lahdetaan klo 4 niin saadaan patikoida kaksi tuntia kuivin vaattein!"
Paol-Erik on sita mielta, etta Antiikin Rooman jumalat seuraavat korkeuksistaan meidan ihmispolojen taivallusta ja koettelevat meita hellittamattomilla sateilla. Joskus ne herpaantuvat ja kadottavat meidat nakyvistaan, ja silloin navakka tuuli ajaa hetkeksi pilvet pois ja saamme nauttia auringosta. Mutta sitten ne muistavat meidat, etsivat meidat vuorten valisista laaksoista ja seuraavat huvittuneina, mita tapahtuu kun kimppuumme sinkautetaan viela pieni vesiripaus. Silloin Paol-Erik huutaa alhaalta: "Etteko te parempaan pysty, antakaas tulla kunnolla!" Ja toden totta taivaat aukeavat ja paallemme putoaa sellainen ryoppy etta olemme sadeviitoistamme huolimatta litimarkia. "Noin sita pitaa, nyt on parempi!", Paol-Erik huiskauttaa.
Ja surkeudestamme huolimatta meita naurattaa: Paol-Erikin sarkastinen huumori on ehtymatonta. Kun naemme jo kaukaa risteyksen, Paol-Erik alkaa arvuutella: "Meneekohan camino tuonne oikealle, jossa nayttaisi olevan kuivempi hiekkatie? Kappas, se onkin tama mutainen vasen!"
Uutisissa on ollut kaikenlaisia paivaperhoja, jotka lepattavat hetken ja jaavat taakse: paavin valinta, paasiaiskulkueet, tyottomyys - mutta yksi on ja pysyy: sade. Sade on peittanyt alleen laajat viljelysalueet, romahduttanut sillan, tayttanyt kaupunkien ja kylien kadut, ajanut ihmisia evakkoon...
Kun menemme baariin, olemme sadeviitoissamme kuin kaksi kyttyraselkaa, Quasimodoa, ja erityisen dramaattinen on Paol-Erikin sisaantulo, silla han on tummanpuhuva, kookas, meluisa - yhdella riuhtaisulla han tempaisee baarin oven auki ja aloittaa morean laulun: "Espanja no sol, Espanja no sol!" Tama saa baarin ukkojen paat kaantymaan, minka jalkeen Paol-Erik toteaa: "Mucho aqua!" Ukot nyokkaavat ja toistavat: "Mucho aqua!", ja kun nain on saavutettu yhteisymmarrys asioiden tilasta, alkaa yksityiskohtaisempi keskustelu siita, missa vetta on ollut erityisen paljon.
Myos iltaisin albergessa sade ja sen vaikutukset puidaan tarkasti: kuka valitsi maantien, kuka jatkoi caminoa ja minkalaisin seurauksin, kuka otti bussin, kuka taksin. Huokaisemme yhteen aaneen kun katselemme toistemme lahkeita: reisiin saakka mutaiset.
Koettelevasta saasta huolimatta saavuin eilen Puebla de Sanabriaan ja majoituin erinomaiseen majapaikkaan, Casa Luziin. Olen omaksunut booan ruokailutottumukset: syon kaytannossa vain kerran paivassa, patikoinnin jalkeen, ja niin paljon, etta koko ilta menee ruokaa sulatellessa. Illalla osuin keittioon italialaisten veljesten kanssa, jotka eivat tingi kulinaarisista tottumuksistaan alkeellisimmissakaan olosuhteissa, ja kun he nakivat saalittavan valmispastapussini, he kutsuivat minut syomaan pastaa, joka taatusti vetaa vertoja Helsingin ristorante Gastonelle.
Aloitan seurustelun yleensa virkkeella, joka on jonkinlaista alkukielta, sen ymmartavat kaikki vaeltajat kansallisuudesta riippumatta: "Yo Finlandesa: Finland frio! Panser: Espanja, no frio, mucho sol. No sol, solo aqua!" Sen jalkeen kaikki kertovat mista ovat, mita tietavat Suomesta ja paivittelevat kotimaansa ja Espanjan saata.
Seka Manolo etta Paol-Erik ovat edellani. Mina vietin tanaan laiskan aamun, kiipesin Pueblo de Sanabrian kukkulan huipulle, jossa vanha kaupunki sijaitsee. Sen pienet kivikujat ovat taynna ihania kahviloita, ja vietin mukavan tovin sateelta suojassa eraassa konditoriassa salaisen paheeni, churros con chocolaten parissa. Sen jalkeen nousin aivan kukkulan huipulle, missa 1200-luvulta peraisin oleva linnoitus sijaitsee, ja yritin loytaa vuodelta 569 peraisin olevan, pyhiinvaeltajille perustetun sairaalan jaanteita.
Olen usein ajatellut suurella myotatunnolla pyhiinvaeltajia kauan ennen omaa aikaani, alkeellisia varusteita, puutteellisia karttoja, matkan vaikeuksia ja vaaroja - ja toisaalta suojaa ja turvaa, joita lahinna luostarit vaeltajille tarjosivat.
Lahdin matkaan vasta puolen paivan jalkeen ja paatin kavella vain seuraavaan, 12 km:n paassa sijaitsevaan Requejo de Sanabrian kylaan. Matkalla alkoi sade, ja olin karsimaton kun Terroson talorykelman kohdalla minut pysaytti ukko vuolaasti espanjaa puhuen. Han oli todella itsepintainen ja vihdoin ymmarsin, etta han halusi leimata pyhiinvaelluspassini. Yleensa passi leimataan majapaikassa - passin nayttamalla saa yopya edullisesti - ja yritin selittaa ukolle etta olen menossa noin 2 km paahan majapaikkaani, jossa passi leimataan. Ei ei, han haluaa leimata! Ja niin annoin hanelle passini, ja han paukautti siihen 3 leimaa, painokkaasti ja omistautuneesti, ojensi viela kokonaan uuden passin ja paukautti siihenkin kolme leimaa. Sen jalkeen kirjoitin hanen vieraskirjaansa (edelliset, pyydykseen jaaneet vaeltajat nayttivat olleen vuodelta 2010), minka jalkeen saatoin jatkaa matkaa.
Majapaikka, Casa Cervino, on valoisa ja viihtyisa, ja valitsin makuusalista sangyn josta on nakyma vuorille. Suoriuduin rutiineista jo tottuneesti: kasipyykki, saappaiden huolto, ja sovin hospitalieron kanssa illallisesta klo 19. Olen lahella Natura-aluetta - opastaulun mukaan taalla on runsaasti lintuja ja nisakkaista susia ja karhuja. Huomenna nousen Portillo de Padornelolle, 1 329 metrin korkeuteen (kaytannossa nousua on vajaat 400 metria, koska olen jo noin 900 metrin korkeudessa). Patikointia on takana 757 km ja edessa 243 km. Askeliini on tullut jo haikeutta: en halua lopettaa, jatkuisipa tama avaruuden ja tilan tuntu viela kauan sen jalkeen kun Padornelon huippu on jaanyt taakse.
Paol-Erik on sita mielta, etta Antiikin Rooman jumalat seuraavat korkeuksistaan meidan ihmispolojen taivallusta ja koettelevat meita hellittamattomilla sateilla. Joskus ne herpaantuvat ja kadottavat meidat nakyvistaan, ja silloin navakka tuuli ajaa hetkeksi pilvet pois ja saamme nauttia auringosta. Mutta sitten ne muistavat meidat, etsivat meidat vuorten valisista laaksoista ja seuraavat huvittuneina, mita tapahtuu kun kimppuumme sinkautetaan viela pieni vesiripaus. Silloin Paol-Erik huutaa alhaalta: "Etteko te parempaan pysty, antakaas tulla kunnolla!" Ja toden totta taivaat aukeavat ja paallemme putoaa sellainen ryoppy etta olemme sadeviitoistamme huolimatta litimarkia. "Noin sita pitaa, nyt on parempi!", Paol-Erik huiskauttaa.
Ja surkeudestamme huolimatta meita naurattaa: Paol-Erikin sarkastinen huumori on ehtymatonta. Kun naemme jo kaukaa risteyksen, Paol-Erik alkaa arvuutella: "Meneekohan camino tuonne oikealle, jossa nayttaisi olevan kuivempi hiekkatie? Kappas, se onkin tama mutainen vasen!"
Uutisissa on ollut kaikenlaisia paivaperhoja, jotka lepattavat hetken ja jaavat taakse: paavin valinta, paasiaiskulkueet, tyottomyys - mutta yksi on ja pysyy: sade. Sade on peittanyt alleen laajat viljelysalueet, romahduttanut sillan, tayttanyt kaupunkien ja kylien kadut, ajanut ihmisia evakkoon...
Kun menemme baariin, olemme sadeviitoissamme kuin kaksi kyttyraselkaa, Quasimodoa, ja erityisen dramaattinen on Paol-Erikin sisaantulo, silla han on tummanpuhuva, kookas, meluisa - yhdella riuhtaisulla han tempaisee baarin oven auki ja aloittaa morean laulun: "Espanja no sol, Espanja no sol!" Tama saa baarin ukkojen paat kaantymaan, minka jalkeen Paol-Erik toteaa: "Mucho aqua!" Ukot nyokkaavat ja toistavat: "Mucho aqua!", ja kun nain on saavutettu yhteisymmarrys asioiden tilasta, alkaa yksityiskohtaisempi keskustelu siita, missa vetta on ollut erityisen paljon.
Myos iltaisin albergessa sade ja sen vaikutukset puidaan tarkasti: kuka valitsi maantien, kuka jatkoi caminoa ja minkalaisin seurauksin, kuka otti bussin, kuka taksin. Huokaisemme yhteen aaneen kun katselemme toistemme lahkeita: reisiin saakka mutaiset.
Koettelevasta saasta huolimatta saavuin eilen Puebla de Sanabriaan ja majoituin erinomaiseen majapaikkaan, Casa Luziin. Olen omaksunut booan ruokailutottumukset: syon kaytannossa vain kerran paivassa, patikoinnin jalkeen, ja niin paljon, etta koko ilta menee ruokaa sulatellessa. Illalla osuin keittioon italialaisten veljesten kanssa, jotka eivat tingi kulinaarisista tottumuksistaan alkeellisimmissakaan olosuhteissa, ja kun he nakivat saalittavan valmispastapussini, he kutsuivat minut syomaan pastaa, joka taatusti vetaa vertoja Helsingin ristorante Gastonelle.
Aloitan seurustelun yleensa virkkeella, joka on jonkinlaista alkukielta, sen ymmartavat kaikki vaeltajat kansallisuudesta riippumatta: "Yo Finlandesa: Finland frio! Panser: Espanja, no frio, mucho sol. No sol, solo aqua!" Sen jalkeen kaikki kertovat mista ovat, mita tietavat Suomesta ja paivittelevat kotimaansa ja Espanjan saata.
Seka Manolo etta Paol-Erik ovat edellani. Mina vietin tanaan laiskan aamun, kiipesin Pueblo de Sanabrian kukkulan huipulle, jossa vanha kaupunki sijaitsee. Sen pienet kivikujat ovat taynna ihania kahviloita, ja vietin mukavan tovin sateelta suojassa eraassa konditoriassa salaisen paheeni, churros con chocolaten parissa. Sen jalkeen nousin aivan kukkulan huipulle, missa 1200-luvulta peraisin oleva linnoitus sijaitsee, ja yritin loytaa vuodelta 569 peraisin olevan, pyhiinvaeltajille perustetun sairaalan jaanteita.
Olen usein ajatellut suurella myotatunnolla pyhiinvaeltajia kauan ennen omaa aikaani, alkeellisia varusteita, puutteellisia karttoja, matkan vaikeuksia ja vaaroja - ja toisaalta suojaa ja turvaa, joita lahinna luostarit vaeltajille tarjosivat.
Lahdin matkaan vasta puolen paivan jalkeen ja paatin kavella vain seuraavaan, 12 km:n paassa sijaitsevaan Requejo de Sanabrian kylaan. Matkalla alkoi sade, ja olin karsimaton kun Terroson talorykelman kohdalla minut pysaytti ukko vuolaasti espanjaa puhuen. Han oli todella itsepintainen ja vihdoin ymmarsin, etta han halusi leimata pyhiinvaelluspassini. Yleensa passi leimataan majapaikassa - passin nayttamalla saa yopya edullisesti - ja yritin selittaa ukolle etta olen menossa noin 2 km paahan majapaikkaani, jossa passi leimataan. Ei ei, han haluaa leimata! Ja niin annoin hanelle passini, ja han paukautti siihen 3 leimaa, painokkaasti ja omistautuneesti, ojensi viela kokonaan uuden passin ja paukautti siihenkin kolme leimaa. Sen jalkeen kirjoitin hanen vieraskirjaansa (edelliset, pyydykseen jaaneet vaeltajat nayttivat olleen vuodelta 2010), minka jalkeen saatoin jatkaa matkaa.
Majapaikka, Casa Cervino, on valoisa ja viihtyisa, ja valitsin makuusalista sangyn josta on nakyma vuorille. Suoriuduin rutiineista jo tottuneesti: kasipyykki, saappaiden huolto, ja sovin hospitalieron kanssa illallisesta klo 19. Olen lahella Natura-aluetta - opastaulun mukaan taalla on runsaasti lintuja ja nisakkaista susia ja karhuja. Huomenna nousen Portillo de Padornelolle, 1 329 metrin korkeuteen (kaytannossa nousua on vajaat 400 metria, koska olen jo noin 900 metrin korkeudessa). Patikointia on takana 757 km ja edessa 243 km. Askeliini on tullut jo haikeutta: en halua lopettaa, jatkuisipa tama avaruuden ja tilan tuntu viela kauan sen jalkeen kun Padornelon huippu on jaanyt taakse.
Hienoa tekstiä! Voimia Ulla! Buen Camino!
VastaaPoistaKiitos! Reittini korkeimmat kohdat oni nyt ohitettu, mutta pieni kaupunki jossa nyt olen on noin 1 000 metrin korkeudessa ja sataa lunta. Tuuli on hyvin pureva, mutta aion silti valita pohjoisemman, Lazan kautta kulkevan reitin upeiden maisemien takia. Onneksi minulla on hanskat, lakki, kaulaliina seka tuulenpitavat takki ja housut!
VastaaPoistaIhailemme sitkeyttäsi ja positiivisuuttasi. Verrattuna omiin aikaisempiin Caminoihimme sinun matkasi on ollut VAATIVA. Mitenhän käy meidän kun puolentoista viikon kuluttua alamme Camino del Nortella, jos Jumala suo. Sataako lunta, myrskyääkö (meren ranta), sataako vettä, onko kylmä? Viime vuonna sentään selvisimme lämpimällä sateella. Sitä saimme 19 päivänä. Vaelluspäiviä oli 23.
VastaaPoistaSelviytyjän ja voittajan tunnelmat jäivät päällimmäiseksi. Sinä Ulla et vielä ehkä osaa suhteuttaa, mistä kaikesta vaikeasta olet selvinnyt, kun et ole saanut nauttia pitkään kestäneistä loisto säistä. Osaat iloita auringon pilkahduksista ja hetkittäisestä lämmöstä.
Toivon kuitenkin, että kaikenlainen sade hellittäisi matkallasi ja lämpö valtaisi polkusi pitemmäksi aikaa.
Onpa uskomatonta tuo aquan määrä, et todellakaan ole sokerista tehty. Ulla, mahtava suoritus ja enää parisataa km määränpäähän.
VastaaPoistaAnnukka