Joskus maapallo lakkaa kiertamasta akselinsa ympari. Sita edeltaa aani, joka havahduttaa minut ajatuksistani. Pieni kalke kaukaa niitylta. Kun kohotan katseeni, etaalta lahestyy hevonen, jonka etujalat on kytketty toisiinsa ketjulla. Pysahdyn odottamaan. Sataa vetta. On hiljaista. Hevosen kulku on hidasta ja sen olemus henkii seka karsimysta etta kiintymysta. Seisomme hetken kiinni toisissamme, hevosen lammin paa vasten rintaani. Eika enaa ole hevosta eika minua, on hevonen minussa ja mina hevosessa, jaettu tila, jossa olemisen rajat katoavat.
Voi ajatella, etta on omanlaisensa saavutus kavella 1 000 km. Mutta paljon, paljon merkittavampaa on kadottaa aika.On kuin kokonaan toinen todellisuus olisi aivan lahellani, mutten tavoita sita yrittamalla, pakottamalla enka vaatimalla. A Gudinan jalkeen tie nousi jyrkasti, oli todella navakka pohjoistuuli ja satoi lunta. Puskin turtana eteenpain, kun jostain kaukaa tajuntani nurkasta helahtaa aani, kuin triangeli. Pysahdyn ja huomaan, kuinka hiekkarinteelta valuu alas kristallista, kiteytynytta jaata. Aani minussa, mina aanessa.
"Meidan on kehitettava kykyamme sietaa hiljaisuutta, jotta voisimme paasta kosketuksiin omien voimavarojemme kanssa", kirjoittaa Anthony de Mello. Hiljaisuus ei ole aanettomyytta vaan pikemminkin nakyvan todellisuuden takana olevan kaikkeuden lasnaoloa. Olen liikuttunut siita, etta suurin pelkoni - hiljaisuudesta kumpuava merkityksettomyys - onkin kaantynyt hiljaisuudessa elavaksi lasnaoloksi ja rauhaksi.
Olen joka paiva kiitollinen siita, ettei minulla ole paluulippua. Olen tavannut monta vaeltajaa, joiden aikataulu on mennyt sekaisin huonon saan takia ja jotka sen takia tulevat illansuussa valmiiksi levottomina majapaikkaan ja kaivavat samalla istumalla oppaansa: pakko valita maantie, pakko kavella seuraavanakin paivana 40 km, jotta ehtisi paluulennolle. Henkaisen aina yhta helpottuneena: mina voin valita vaikeat, hitaat polut, kaantya takaisin ja nousta maantielle jos on aivan pakko, palata takaisin metsaan, karrytielle, polulle - minulla ei ole pienintakaan kiiretta.
Olen kiitollinen saappaistani, joilla tuntuu olevan oma viisautensa, kokemuksensa ja vakautensa: ennen kuin ehdin tietoisesti ajatella, ne ovat jo valinneet kiven tai puunrungon jolle hypata, ja seuraavan, ja mattaan, ja ruohotuppaan. Ja kun ajatukseni ovat ties missa ja yhtakkia havahdun: olenko eksynyt, milloin viimeksi nain keltaisen nuolen? - ei aikaakaan kun naen sellaisen kivessa, puunrunkoon maalattuna, liikennemerkin takana. Silloin lahetan kiitoksen kaikille nuolten maalaajille, ilman heita olisin olemattomine karttoineni ihan hukassa!
Meita on kolme, jotka valitsivat A Gudinassa pohjoisen, vuoristoisen, harvaanasutun reitin; Paol-Erik, hollantilainen rekkakuski Marco ja mina. Meilla on eri rytmi. Ensimmaisena nousee Paol-Erik ja on baarissa aamukahvilla jo klo 8 ja jatkaa siita matkaansa. Marco on silloin harjaamassa hampaita ja mina kylla hereilla, mutta viimeiseen saakka pitkittamassa aamua lampimassa makuupussissani. Kun lopulta nousen, olen rivakka ja tienpaalla ennen Marcoa. Olemme saapuneet Galician puolelle ja majapaikat ovat uusia, siisteja, hyvin varusteltuja ja maksavat vain 5 € yolta.
Maisemat ylhaalla vuorilla ovat henkeasalpaavat! Toissapaivana lampotilaerot paivan aikana olivat ehka suurimmat kuin koskaan aiemmin retken aikana: aamulla satoi lunta, iltapaivalla lekottelimme As Eirasin kylan suojaisella ruohikolla noin +20 asteen lampotilassa.
Nyt olemme laskeutuneet vuoristosta Ourensiin, viimeiseen suureen kaupunkiin ennen Santiago de Compostelaa. Olimme kaikki yhta mielta siita, etta kilometrit kaupungin rajalta aubergeen olivat matkamme pisimmat: kaupunkia jatkui ja jatkui, laaksoon laskeutumista seurasi ylamaki, ylamaen takana odotti uusi ylamaki, kolmas, neljas, ja lopulta, kun saavuimme katedraalin takana sijaitsevaan majapaikkaan, jalkojamme poltti enemman kuin koskaan ja vajosimme voipuneina aulan mustille nahkanojatuoleille saamatta sanaa suustamme. Marco pitaa taalla paivan tauon ja aikoo tutustua kylpyloihin. Mina jatkan huomenna Oseiran luostariin jos he enaa majoittavat vaeltajia - oppaat antavat asiasta ristiriitaista tietoa.
Matkaa maaranpaahan on enaa 110 km.
Voi ajatella, etta on omanlaisensa saavutus kavella 1 000 km. Mutta paljon, paljon merkittavampaa on kadottaa aika.On kuin kokonaan toinen todellisuus olisi aivan lahellani, mutten tavoita sita yrittamalla, pakottamalla enka vaatimalla. A Gudinan jalkeen tie nousi jyrkasti, oli todella navakka pohjoistuuli ja satoi lunta. Puskin turtana eteenpain, kun jostain kaukaa tajuntani nurkasta helahtaa aani, kuin triangeli. Pysahdyn ja huomaan, kuinka hiekkarinteelta valuu alas kristallista, kiteytynytta jaata. Aani minussa, mina aanessa.
"Meidan on kehitettava kykyamme sietaa hiljaisuutta, jotta voisimme paasta kosketuksiin omien voimavarojemme kanssa", kirjoittaa Anthony de Mello. Hiljaisuus ei ole aanettomyytta vaan pikemminkin nakyvan todellisuuden takana olevan kaikkeuden lasnaoloa. Olen liikuttunut siita, etta suurin pelkoni - hiljaisuudesta kumpuava merkityksettomyys - onkin kaantynyt hiljaisuudessa elavaksi lasnaoloksi ja rauhaksi.
Olen joka paiva kiitollinen siita, ettei minulla ole paluulippua. Olen tavannut monta vaeltajaa, joiden aikataulu on mennyt sekaisin huonon saan takia ja jotka sen takia tulevat illansuussa valmiiksi levottomina majapaikkaan ja kaivavat samalla istumalla oppaansa: pakko valita maantie, pakko kavella seuraavanakin paivana 40 km, jotta ehtisi paluulennolle. Henkaisen aina yhta helpottuneena: mina voin valita vaikeat, hitaat polut, kaantya takaisin ja nousta maantielle jos on aivan pakko, palata takaisin metsaan, karrytielle, polulle - minulla ei ole pienintakaan kiiretta.
Olen kiitollinen saappaistani, joilla tuntuu olevan oma viisautensa, kokemuksensa ja vakautensa: ennen kuin ehdin tietoisesti ajatella, ne ovat jo valinneet kiven tai puunrungon jolle hypata, ja seuraavan, ja mattaan, ja ruohotuppaan. Ja kun ajatukseni ovat ties missa ja yhtakkia havahdun: olenko eksynyt, milloin viimeksi nain keltaisen nuolen? - ei aikaakaan kun naen sellaisen kivessa, puunrunkoon maalattuna, liikennemerkin takana. Silloin lahetan kiitoksen kaikille nuolten maalaajille, ilman heita olisin olemattomine karttoineni ihan hukassa!
Meita on kolme, jotka valitsivat A Gudinassa pohjoisen, vuoristoisen, harvaanasutun reitin; Paol-Erik, hollantilainen rekkakuski Marco ja mina. Meilla on eri rytmi. Ensimmaisena nousee Paol-Erik ja on baarissa aamukahvilla jo klo 8 ja jatkaa siita matkaansa. Marco on silloin harjaamassa hampaita ja mina kylla hereilla, mutta viimeiseen saakka pitkittamassa aamua lampimassa makuupussissani. Kun lopulta nousen, olen rivakka ja tienpaalla ennen Marcoa. Olemme saapuneet Galician puolelle ja majapaikat ovat uusia, siisteja, hyvin varusteltuja ja maksavat vain 5 € yolta.
Maisemat ylhaalla vuorilla ovat henkeasalpaavat! Toissapaivana lampotilaerot paivan aikana olivat ehka suurimmat kuin koskaan aiemmin retken aikana: aamulla satoi lunta, iltapaivalla lekottelimme As Eirasin kylan suojaisella ruohikolla noin +20 asteen lampotilassa.
Nyt olemme laskeutuneet vuoristosta Ourensiin, viimeiseen suureen kaupunkiin ennen Santiago de Compostelaa. Olimme kaikki yhta mielta siita, etta kilometrit kaupungin rajalta aubergeen olivat matkamme pisimmat: kaupunkia jatkui ja jatkui, laaksoon laskeutumista seurasi ylamaki, ylamaen takana odotti uusi ylamaki, kolmas, neljas, ja lopulta, kun saavuimme katedraalin takana sijaitsevaan majapaikkaan, jalkojamme poltti enemman kuin koskaan ja vajosimme voipuneina aulan mustille nahkanojatuoleille saamatta sanaa suustamme. Marco pitaa taalla paivan tauon ja aikoo tutustua kylpyloihin. Mina jatkan huomenna Oseiran luostariin jos he enaa majoittavat vaeltajia - oppaat antavat asiasta ristiriitaista tietoa.
Matkaa maaranpaahan on enaa 110 km.
Voi että kun kirjoitat kauniisti; rakastan näitä sinun postauksiasi! Hyvää loppumatkaa!
VastaaPoistaSiunattuja viimeisiä kilometrejä, Ja Santiagon jälkeistä elämää myös. Olet ollut käsittämättömän positiivinen noissa sääolosuhteissa! Matkapäiväkirjaasi olisi voinut lukea joka päivä, pitkän aikaa. Kiitos. t. Johanna.
VastaaPoistaUlla, yhdyn edellisiin kommentoijiin! Päivi
VastaaPoistaKiitos! Tanaan juuri juttelimme Paol-Erikin kanssa, etta ilman vaikeuksia ja hankaluuksia meilla ei toisaalta olisi ollut niin hauskaa - on ollut monta tilannetta, etta emme ole voineet muuta kuin nauraa. Saalle emme yksinkertaisesti voi mitaan - ja voitteko kuvitella, sade jatkuu aina vaan!
VastaaPoistaOlen seurannut vaelluksesi sääoloja koko ajan ja hurjalta tuntuu noin pitkä huonon sään jakso. Mutta olet näemmä pystynyt ihanasti nauttimaan. Oikein hyviä vikoja kilsoja, ne ovatkin muistini mukaan asfaltilla, mikä nyt onkin hyvä😊
VastaaPoistaTuulikki