Tulen kaipaamaan espanjalaisten logiikkaa. Santiago de Compostelassa majoituimme valtavaan, linnamaiseen aubergeen ja paatin pesta pyykkia kellarin pesukoneessa. Menin toimistoon kysymaan, mista saisin pesujauhetta. Erotin puheesta sanan kahviautomaatti, ja paattelin etta kahviautomaatin lahelta. Menin kellariin, mutta en millaan loytanut pesujauheautomaattia. Takaisin toimistoon. Virkailija toisti: kahviautomaatti. Taas kellariin - nyt tutkin perusteellisesti kahviautomaatin: musta kahvi, kahvi sokerilla, maitokahvi, amerikkalainen kahvi, espresso, tee, kaakao - ei mitaan, mika olisi muistuttanut pesujauhetta. Taas toimistoon: kahviautomaatti! Kellariin: kahviautomaatin vieressa oli automaatti virvoitusjuomille, sipseille, karkeille, suklaalle, ja todentotta, myslipatukoiden ja tuoremehujen valissa oli pesujauhepakkauksia, koodi JI!
Mutta kuinka pesukone toimii? Siina tuntui olevan kortinlukija, mutta kuvien perusteella piti kayttaa kolikkoja. Pesukoneeseen oli liimattu koodi LI, mutta kahviautomaatissa kirjaimet loppuivat J:hin. Toimistoon: kahviautomaatti! Ja takaisin kellariin. Ja toimistoon. Silloin toimistovirkailija huokaisi syvaan ja lahti kanssani kellariin. Tulimme pesukoneen luo, johon kolikot syotettiinkin kortinlukijan takana oleviin pystyuriin: "Tama toimii KUIN kahviautomaatti", virkailija sanoi kuin vahajarkiselle. Pahoittelin kovasti, sanoin etta olen hiukan hidas, turisti. Virkailija taputti minua myotatuntoisesti selkaan.
Junassa menin kahvilavaunuun ostamaan bocadillon, taytetyn leivan. Pyysin pullon vetta ja juustoleivan. "Meilla ei ole juustoleipia", myyja sanoi ja osoitti listaa: kinkkua. Kuivattua kinkkua, toista kinkkua ja kolmatta kinkkua. Tilasin kuivattua kinkkua. Myyja meni tekemaan leipaa ja huikkasi: juustolla vai ilman?
On jaahyvaisten aika. Saavuimme illalla Espanjan ja Ranskan rajalle San Sebastianiin, josta Paol-Erik jatkaa huomenna matkaansa camino Nortelle kohti lantta ja mina ranskalaista reittia kohti koillista. Syomme illallista, juomme punaviinia, katselemme valokuvia, muistelemme matkan eri vaiheita, parantelemme rakkoja ja sormiin myrkyllisista okaista tulleita pikkuhaavoja. Valilla meidan on vaiettava, koska olemme niin liikuttuneita. Kuinka me kaksi toisillemme tuntematonta tapaamme sattumalta Santiponcen liikenneympyrassa, emmeka viela tieda, etta tulemme jakamaan seuraavien 6 viikon kaikki elamykset turhautumisesta nauruun, artymyksesta huolenpitoon.
Niinakin paivina, kun olemme vaeltaneet yksiksemme, olemme olleet tietoisia toistemme etenemisesta. Olemme kavelleet, keskustelleet, ja mika suomalaiselle rentouttavinta, olleet yhdessa hiljaa. Joskus unohdamme etta olemme eri maista, mina sanon jotain suomeksi ja Paol-Erik tanskaksi. Ja nyt voimme palata myos niihin hetkiin, kun olemme menettaneet hermomme ja Paol-Erik huutaa: "Sina olet niin itsepainen, niin arsyttava!" Ja mina olen huutanut takaisin: "Ja mika itse olet! Jaarapainen!"
Kyyneleet silmissa poistumme ravintolasta. Katselemme ymparillemme: missa hostelimme on? Kumpikaan ei pannut merkille katua eika hostelin nimea. Meilla on avainnippu, jossa on kolme avainta. "Ei meilla ole mitaan hataa, mahdollisia katuja on kolme eika naita kerrostaloja ole kolmeakymmenta enempaa - johonkin niista joku naista kolmesta avaimesta sopii!" Ja nain meidan yhteinen matkamme paattyy, nauruun.
Mutta kuinka pesukone toimii? Siina tuntui olevan kortinlukija, mutta kuvien perusteella piti kayttaa kolikkoja. Pesukoneeseen oli liimattu koodi LI, mutta kahviautomaatissa kirjaimet loppuivat J:hin. Toimistoon: kahviautomaatti! Ja takaisin kellariin. Ja toimistoon. Silloin toimistovirkailija huokaisi syvaan ja lahti kanssani kellariin. Tulimme pesukoneen luo, johon kolikot syotettiinkin kortinlukijan takana oleviin pystyuriin: "Tama toimii KUIN kahviautomaatti", virkailija sanoi kuin vahajarkiselle. Pahoittelin kovasti, sanoin etta olen hiukan hidas, turisti. Virkailija taputti minua myotatuntoisesti selkaan.
Junassa menin kahvilavaunuun ostamaan bocadillon, taytetyn leivan. Pyysin pullon vetta ja juustoleivan. "Meilla ei ole juustoleipia", myyja sanoi ja osoitti listaa: kinkkua. Kuivattua kinkkua, toista kinkkua ja kolmatta kinkkua. Tilasin kuivattua kinkkua. Myyja meni tekemaan leipaa ja huikkasi: juustolla vai ilman?
On jaahyvaisten aika. Saavuimme illalla Espanjan ja Ranskan rajalle San Sebastianiin, josta Paol-Erik jatkaa huomenna matkaansa camino Nortelle kohti lantta ja mina ranskalaista reittia kohti koillista. Syomme illallista, juomme punaviinia, katselemme valokuvia, muistelemme matkan eri vaiheita, parantelemme rakkoja ja sormiin myrkyllisista okaista tulleita pikkuhaavoja. Valilla meidan on vaiettava, koska olemme niin liikuttuneita. Kuinka me kaksi toisillemme tuntematonta tapaamme sattumalta Santiponcen liikenneympyrassa, emmeka viela tieda, etta tulemme jakamaan seuraavien 6 viikon kaikki elamykset turhautumisesta nauruun, artymyksesta huolenpitoon.
Niinakin paivina, kun olemme vaeltaneet yksiksemme, olemme olleet tietoisia toistemme etenemisesta. Olemme kavelleet, keskustelleet, ja mika suomalaiselle rentouttavinta, olleet yhdessa hiljaa. Joskus unohdamme etta olemme eri maista, mina sanon jotain suomeksi ja Paol-Erik tanskaksi. Ja nyt voimme palata myos niihin hetkiin, kun olemme menettaneet hermomme ja Paol-Erik huutaa: "Sina olet niin itsepainen, niin arsyttava!" Ja mina olen huutanut takaisin: "Ja mika itse olet! Jaarapainen!"
Kyyneleet silmissa poistumme ravintolasta. Katselemme ymparillemme: missa hostelimme on? Kumpikaan ei pannut merkille katua eika hostelin nimea. Meilla on avainnippu, jossa on kolme avainta. "Ei meilla ole mitaan hataa, mahdollisia katuja on kolme eika naita kerrostaloja ole kolmeakymmenta enempaa - johonkin niista joku naista kolmesta avaimesta sopii!" Ja nain meidan yhteinen matkamme paattyy, nauruun.
Kiitos Ulla "tiekertomuksista" - ne ovat koskettaneet paljon. Kaikessa liikuttavuudessaankin.
VastaaPoistaMinulla on aina ollut kaipuu kokea oma tie Santiago De Compostellaan. Olen ajatellut lähteä monta kertaa, mutta jokin on vain estänyt - oma itse. Olin 90-luvulla Intrani yhteydessä aikeissa lähteä ihan oikeasti, mutta työt Intrassa oli niin hektistä, että voimia ei löytynyt. Tosi lähennyin itseäni ja löysin Etelä-Ranskan kataarit, MontSegurin ja Montpellierin. Sinne vuorelle olen nyt aatellut lähteä, kun loppuvuodesta täytän 60. Manikealaisten juuria kokemaan lähden. Sieltä olen ajatellut lähteä Caminolle - ainakin San Sebastianiin asti.
Minulla oli mahdollisuus kokea Baskimaa silloin samaisella Intran aikanani. Meillä oli GROW naistietoisuusprojektissa kumppanit Vitoriasta (Espanjan tasa-arvotoimiston Baskiyksikössä. Matkasimme sieltä (bussilla) Bilbaohon ja San Sebastianiin, joista viimeinen kaupunki sykäytti sydänjuuria myöten - keskiaikaisuudessaan. Monsegurilta San Sebastianiin Pyreneitten yli silloin päätin vaeltaa tulevassa. Ja nyt se tuleva on edessä. 2014 sitten lähden Monseguriin ja Montpellieriin, niin päätin.
Omaa Caminoani ajattelin ja pohdin siellä bussissa maisemissa ajallessamme. Lämmin Kiitos siksikin Sinulle Ulla omasta matkastasi kertoessasi. Ajatuksesi saivat minut taas innostumaan ja päivittämään toiveeni ja haluni lähteä.
Olet varmasti muuttunut matkallasi paljon - sisäisesti "tukevoitunut" - omaan todelliseen itseesi tukeutuen. Onnitteluni Sinulle Siitä!
Sopeutuminen kodin arkeen ja juhlaan tuntuu nyt varmasti hyvin syvästi erilaiselta. Kokonaisvaltaisemmalta vai mitä?
Näemmekin varmasti seuraavalla unikurssilla - milloinkas Olavi nyt sitten tuleekaan?
Lämpöisin terkuin,
Mani
Kiitos Mani ajatuksia herättävästä palautteestasi! Kaikilla on varmaan kokemuksia siitä, kuinka sisäinen ääni saa elämänmurroksissa tilaa ja vahvistuu, johtaa valintoihin ja lopulta muotoutuu tieksi. En voi muuta kuin sanoa: seuraa sisäistä ääntäsi, anna aikaa hiljaisuudelle, ja ratkaisut saavat muodon.
VastaaPoistaJälkeenpäin ajatellen oman matkani juuret ulottuvat monen vuoden taakse. Tehdessäni matkaan liittyviä päätöksiä kuuntelin lähes maanisesti Kerkko Koskisen Käki-kappaletta. Ensiksi tulkitsin sanoja niin, että elämäämme ohjataan ulkoapäin. Pikkuhiljaa laulu alkoikin puhutella toisin - että se on de Mellon kuvaamaa tuulta, jolle voi antautua pelkäämättä, vastaanpanemattomasti, jatkuvan valitsemisen vapauden tilaa kadehtimatta.
Olen hyvin onnekas ja otettu, että sain kokea niin paljon. Varsinkin viikko luostarissa syvensi kaikkea kokemaani ja antoi elämälleni suunnan ja perspektiivin.
Olavi olisi valmis pitämään unikurssin jo ensi viikonloppuna, mutta täytynee siirtää se loppukesään - ilmoittautumisia ei juuri ole tullut enkä ole ehtinyt sitä mainostaa. Muutenkin tuntuu nyt hyvältä jatkaa hiljaista elämää, on niin paljon kaikkea kypsyteltävää :-)
Oikein rikasta keväänaikaa ja myötätuulta suunnitelmillesi!
Ulla