Oseiran luostarin iltavesperiin osallistuu 9 munkkia, 2 kokelasta ja 4 seurakuntalaista. Luostari on valtava, sen rakentaminen alkoi 1200-luvulla ja paattyi 1800-luvulla, ja siita pitaen se on ohittanut loistonsa paivat, silla nyt se massiivisesta koostaan huolimatta vaikuttaa hylatylta ja rapistuneelta. Mutta pienessa, kauniissa kappelissa noin 80-vuotias munkki istuu urkujen taakse ja laulu alkaa.
Munkit ovat asettuneet toisiaan vastapaata ja he laulavat kahdessa vuorossa. Syntyy vaikutelma keskustelusta, ja sita syventaa munkkien ika. Kaikkein kauneimmin soi nuoren, tuskin 30-vuotiaan munkin tenori - hanen poskensa ovat punehtuneet ja han tuntuu laulavan koko sydamestaan, hiukan eteenpain nojautuen. Hanta vastapaata istuvat vanhemmat munkit. Heidan aanensa saroilevat korkeissa kohdissa, valilla heidan silmansa painuvat kiinni aivan kuin he nukkuisivat laulaessaan, ja joissakin kohdissa heidan suunsa kaartuu hymyyn.
Tunnelma on harras, unelias, meditatiivinen, ja vain yhdessa kohtaa vanha urkuri tuntuu saavan syvemman innoituksen ja hanen saestyksensa muuttuu tivolimaisen humpahtavaksi palatakseen taas yksinkertaisempiin savelkulkuihin.
Ennen iltavesperia kysyin Paol-Erikilta, pitaisiko minun rukoilla hanen sielunsa pelastuksen puolesta, mutta kaytannollisena protestanttina han kaskee pyytamaan aurinkoisempaa saata. Han ei halua lahtea huoneestamme, jonne olemme luoneet saunamaiset olosuhteet. Luostarin majoitusrakennus on todella kylma, mutta meidat vastaanottanut ystavallinen munkki antoi meille valtavan makuusalin nurkasta hospitalieron huoneen, jossa on patteri. Useiden kylmien paivien jalkeen olemme ahneita lammolle, ja ei kulu aikaakaan kun huoneemme on hiostavan kuuma ja hikisten vaatteiden lemun kyllastama. Pahoittelemme sita toinen toisillemme, mutta kumpikaan ei halua vaantaa patteria pienemmalle eika luopua mahdollisuudesta kuivattaa vaatteet.
Luostarit ovat minulle jatkuvan ihmetyksen aihe. Niiden hiljaiset, kylmat kaytavat, synkat krusifiksit ja kaikkialta huokuva pysahtyneisyys ovat kiehtovassa ristiriidassa munkkien rauhallisen, lempean, mutkattoman olemisen kanssa.
Aamulla sataa ja lahdemme ripeasti matkaan. Ajatuksenamme on patikoida 30 km Oseirasta Laxeen. Matkantekomme on kuitenkin hidasta, silla polut ovat mutaiset, liukkaat, veden peittamat ja jyrkat. Sumu peittaa maisemat. Kun vihdoin saavumme kylaan, jossa tupakkakauppa osoittautuu onneksemme baariksi, olemme kavelleet 2,5 tuntia ja edenneet 6 km. Lyhistymme kulmapoytaan sanattomina uupumuksesta. Vaatteemme hoyryavat ja olemme ylta paalta markia ja kylmissamme.
Kun saan eteeni seka kupin teeta etta kahvia, ehdotan varovaisesti suunnitelmien muuttamista: enta jos kavelisimme vain seuraavaan kylaan, jossa on auberge: neljan kilometrin paahan Castro Dozoniin? Paol-Erik huokaisee helpottuneena, han on ajatellut samaa. Muta ja vesi ovat vihdoinkin selattaneet meidat - emme yksinkertaisesti jaksa.
Seuraavat kilometrit tuntuivat retkemme pisimmilta. Reitti kulki kaytavassa, jonka molemmilla puolilla oli kiviaidat. Vesi ja muta tayttivat kujan, ja kun ohitimme maataloja, sikaloista vyoryi tielle elainten ulosteita, haju oli pistava ja ikkunattomista, alumiinipelleista kyhatyista elainsuojista kuuluva sikojen kiljunta yhtyi sateen kohinaan. Edellani kulkevan Paol-Erikin saappaat vajosivat tuon tuosta liejuun, ja mina menetin ensimmaisen kerran tasapainoni, luikastuin ja sotkin itseni pahanpaivaisesti.
Kun lopulta paasimme majapaikkaamme, olimme varhaisesta iltapaivasta huolimatta lopen uupuneita. Peseydyimme, soimme ja kaariydyimme viltteinemme makuusaliin torkkumaan ja lukemaan. Makuusalissa oli kolmaskin vaeltaja, espanjalainen mies, joka kertoi patikoineensa Ourensesta. Han hymyili tyhjin katsein ja hankkiutui vaatteet paalla vilttinsa alle jo noin klo 17 ja nukkui aamuun saakka.
Minulla on matkalukemisena Anthony de Mellon kirja Katseleminen. Luen sita kolmatta kertaa, silla sen umpikristillinen mystiikka on hyvin vaikeaselkoista. Illalla syvennyin taas kerran synnin olemukseen. De Mellon mielesta tekoihin ja lakeihin keskittymisen sijaan synti pitaisi ymmartaa paljon syvemmin. "Synti on kieltaytymista kasvusta, kieltaytymista rakkaudesta. Se on sitoutumisesta, osallisuudesta ja riskien ottamisesta kieltaytymista." De Mellon mielesta tietamattomyys ei pelasta ihmista syntisyydesta, painvastoin, ihmisen kuuluu ponnistella oman aikaansaamattomuutensa ja sokeutensa voittaakseen.
Nukahdin. Yolla herasin myrskyyn ja sateeseen, joka piiskasi makuusalimme ikkunaseinaa. Yhtana kauhistuttavana hetkena tajusin, etta matkakumppanimme taytyi olla kylmissaan ja nalissaan. Hanella ei ollut makuupussia, han oli laittanut teryleenihousunsa, sukkansa ja lenkkikenkansa kauas patterista, han ei ollut syonyt mitaan koko iltana. Kun aamulla nousimme ylos, Paol-Erik oli tullut samaan johtopaatokseen: mies ei ollut tavallinen patikoija. Meita molempia kuristi syyllisyys, olisimme voineet tarjota miehelle iltapalaa lahibaarissa, olisimme voineet laittaa hanen vaatteensa kuivumaan, pyytaa hanelle ylimaaraisen viltin. Se oli myohaista - onnettomina miehen osattomuudesta jaoimme aamupalamme, hedelmat ja jogurtit, ja annoimme hanelle hiukan rahaa.
Mies hymyili ja kiitti, puki paalleen marat vaatteensa, otti sateenvarjonsa, kumarsi ja katosi sateeseen.
Munkit ovat asettuneet toisiaan vastapaata ja he laulavat kahdessa vuorossa. Syntyy vaikutelma keskustelusta, ja sita syventaa munkkien ika. Kaikkein kauneimmin soi nuoren, tuskin 30-vuotiaan munkin tenori - hanen poskensa ovat punehtuneet ja han tuntuu laulavan koko sydamestaan, hiukan eteenpain nojautuen. Hanta vastapaata istuvat vanhemmat munkit. Heidan aanensa saroilevat korkeissa kohdissa, valilla heidan silmansa painuvat kiinni aivan kuin he nukkuisivat laulaessaan, ja joissakin kohdissa heidan suunsa kaartuu hymyyn.
Tunnelma on harras, unelias, meditatiivinen, ja vain yhdessa kohtaa vanha urkuri tuntuu saavan syvemman innoituksen ja hanen saestyksensa muuttuu tivolimaisen humpahtavaksi palatakseen taas yksinkertaisempiin savelkulkuihin.
Ennen iltavesperia kysyin Paol-Erikilta, pitaisiko minun rukoilla hanen sielunsa pelastuksen puolesta, mutta kaytannollisena protestanttina han kaskee pyytamaan aurinkoisempaa saata. Han ei halua lahtea huoneestamme, jonne olemme luoneet saunamaiset olosuhteet. Luostarin majoitusrakennus on todella kylma, mutta meidat vastaanottanut ystavallinen munkki antoi meille valtavan makuusalin nurkasta hospitalieron huoneen, jossa on patteri. Useiden kylmien paivien jalkeen olemme ahneita lammolle, ja ei kulu aikaakaan kun huoneemme on hiostavan kuuma ja hikisten vaatteiden lemun kyllastama. Pahoittelemme sita toinen toisillemme, mutta kumpikaan ei halua vaantaa patteria pienemmalle eika luopua mahdollisuudesta kuivattaa vaatteet.
Luostarit ovat minulle jatkuvan ihmetyksen aihe. Niiden hiljaiset, kylmat kaytavat, synkat krusifiksit ja kaikkialta huokuva pysahtyneisyys ovat kiehtovassa ristiriidassa munkkien rauhallisen, lempean, mutkattoman olemisen kanssa.
Aamulla sataa ja lahdemme ripeasti matkaan. Ajatuksenamme on patikoida 30 km Oseirasta Laxeen. Matkantekomme on kuitenkin hidasta, silla polut ovat mutaiset, liukkaat, veden peittamat ja jyrkat. Sumu peittaa maisemat. Kun vihdoin saavumme kylaan, jossa tupakkakauppa osoittautuu onneksemme baariksi, olemme kavelleet 2,5 tuntia ja edenneet 6 km. Lyhistymme kulmapoytaan sanattomina uupumuksesta. Vaatteemme hoyryavat ja olemme ylta paalta markia ja kylmissamme.
Kun saan eteeni seka kupin teeta etta kahvia, ehdotan varovaisesti suunnitelmien muuttamista: enta jos kavelisimme vain seuraavaan kylaan, jossa on auberge: neljan kilometrin paahan Castro Dozoniin? Paol-Erik huokaisee helpottuneena, han on ajatellut samaa. Muta ja vesi ovat vihdoinkin selattaneet meidat - emme yksinkertaisesti jaksa.
Seuraavat kilometrit tuntuivat retkemme pisimmilta. Reitti kulki kaytavassa, jonka molemmilla puolilla oli kiviaidat. Vesi ja muta tayttivat kujan, ja kun ohitimme maataloja, sikaloista vyoryi tielle elainten ulosteita, haju oli pistava ja ikkunattomista, alumiinipelleista kyhatyista elainsuojista kuuluva sikojen kiljunta yhtyi sateen kohinaan. Edellani kulkevan Paol-Erikin saappaat vajosivat tuon tuosta liejuun, ja mina menetin ensimmaisen kerran tasapainoni, luikastuin ja sotkin itseni pahanpaivaisesti.
Kun lopulta paasimme majapaikkaamme, olimme varhaisesta iltapaivasta huolimatta lopen uupuneita. Peseydyimme, soimme ja kaariydyimme viltteinemme makuusaliin torkkumaan ja lukemaan. Makuusalissa oli kolmaskin vaeltaja, espanjalainen mies, joka kertoi patikoineensa Ourensesta. Han hymyili tyhjin katsein ja hankkiutui vaatteet paalla vilttinsa alle jo noin klo 17 ja nukkui aamuun saakka.
Minulla on matkalukemisena Anthony de Mellon kirja Katseleminen. Luen sita kolmatta kertaa, silla sen umpikristillinen mystiikka on hyvin vaikeaselkoista. Illalla syvennyin taas kerran synnin olemukseen. De Mellon mielesta tekoihin ja lakeihin keskittymisen sijaan synti pitaisi ymmartaa paljon syvemmin. "Synti on kieltaytymista kasvusta, kieltaytymista rakkaudesta. Se on sitoutumisesta, osallisuudesta ja riskien ottamisesta kieltaytymista." De Mellon mielesta tietamattomyys ei pelasta ihmista syntisyydesta, painvastoin, ihmisen kuuluu ponnistella oman aikaansaamattomuutensa ja sokeutensa voittaakseen.
Nukahdin. Yolla herasin myrskyyn ja sateeseen, joka piiskasi makuusalimme ikkunaseinaa. Yhtana kauhistuttavana hetkena tajusin, etta matkakumppanimme taytyi olla kylmissaan ja nalissaan. Hanella ei ollut makuupussia, han oli laittanut teryleenihousunsa, sukkansa ja lenkkikenkansa kauas patterista, han ei ollut syonyt mitaan koko iltana. Kun aamulla nousimme ylos, Paol-Erik oli tullut samaan johtopaatokseen: mies ei ollut tavallinen patikoija. Meita molempia kuristi syyllisyys, olisimme voineet tarjota miehelle iltapalaa lahibaarissa, olisimme voineet laittaa hanen vaatteensa kuivumaan, pyytaa hanelle ylimaaraisen viltin. Se oli myohaista - onnettomina miehen osattomuudesta jaoimme aamupalamme, hedelmat ja jogurtit, ja annoimme hanelle hiukan rahaa.
Mies hymyili ja kiitti, puki paalleen marat vaatteensa, otti sateenvarjonsa, kumarsi ja katosi sateeseen.
Todella viehättävästi ja mukaansatempaavasti kirjoitat matkastasi, märistä olosuhteista huolimatta tulee olo että haluaisi olla mukana siellä. Suuri haaveeni päästä itsekkin sinne vaeltamaan saa teksteistäsi lisää potkua. Hyvää matkan jatkoa sinulle ja matkakumppaneillesi. :)
VastaaPoista-Eikku
Näitä kirjoituksia on ollut hieno lukea! Omilla vaelluksillani on ollut todella onnea säiden suhteen; epäilen, että olisin jo lyönyt vaellushanskat tiskiin, jos sää olisi ollut sellainen kuin sinulla. Asenteesi on upea. Toivottavasti hyvät kokemukset jäävät päällimmäisiksi, kun Santiago lienee jo näköpiirissä!
VastaaPoistaMinna
Kiitos teille ja Eikku, todella rohkaisen sinua toteutamaan haaveesi! Paasimme eilen perille ja tama paiva on ollut ihanan leppoisa pitkine aamukahveineen churros con chocolaten kera. Istuimme pitkaan katedraalin kivisella torilla ja katselimme kaupunkiin tulevia vaeltajia - jokaisen puolesta tunsin iloa! Nyt on haikea olo, silla huomenna tiemme eroavat: Paol-Erik jatkaa vaellustaan camino Nortelle ja minun sunnitelmani ovat toistaiseksi auki.
VastaaPoista